ylapalkki

 

 

 

 

Naiseus ja alkuvoimat suomalaisessa mytologiassa

Suomalaisessa mytologiassa on yksi erityispiirre moneen muuhun pohjoiseen kansantarustoon verrattuna. Kosmos on feminiinisten voimien luoma. Naiseuden kautta maailmankaikkeuteen tulee niin hyvä kuin pahakin, elämä ja kuolema, nainen hallitsee näitä molempia ääripäitä. Louhi edustaa pahuutta, kuolemaa ja pohjoista - Luonnotar hyvää, elämää ja etelää.

Kosmoksen synty

Suomalaisessa mytologiassa maailman ensimmäiset hahmot, jumalsankarit, synnyttää nainen. Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa Impi/Ilmatar tai Pohjan neito, joka istuu taivaan kaarella. Myöhemmin Karjalan alueen perinne saa kristillisiä vaikutteita ja neitseellinen synnyttäjä on Iro-neito tai Maria. Maria-loitsujen sanastossa on säilynyt monia vanhempia naisjumalten taitoja ja ominaisuuksia, kuten kehräämistaito ja ompelutaito. Maria sai myös hedelmällisyysjumalten piirteitä ja hänellä kerrottiin olevan monta rintaa, jotka tuottivat hedelmällistä ja maagista maitoa. Neitseiden maito on kansaperinteessä ollut paradoksi, maaginen ja parantava eliksiiri.

Naishahmot ovat myös ilmansuuntien ja luonnonilmiöiden edustajia. Päivätär hallitsee aurinkoa, Kuutar hallitsee kuuta ja he yhdessä hallitsevat ampiaisia, pölyttäviä herhiläisiä ja parantavaa voidetta tuovia mehiläisiä. Päivätär ja kuutar ovat myös kehrääjien prototyyppejä. Päivätär kehrää kultaista auringonlankaa ja Kuutar lankaa kuun säteistä. Kultaisesta ja hopeisesta langasta he kutovat maagisia vaatteita. Päivätär ja Kuutar voidaan kansanperinteessä yhdistää myös Luonnottareen. Kolmikko tekee yhdessä maagista kudetta. Kuutar kerii kultaisista kuteista ristikon mattopuulle, Päivätär käyttää värttinää ja Luonnotar valmistaa loimet. Näin naisvoimat luovat kutomisen taidon.

Monet kulttuurin ilmiöt ovat kuitenkin miesten luomia. Poikkeuksena suomalaisessa perinteessä tässä on olut, jonka luoja on naispuolinen Osmotar tai Päivätär. Louhi osallistuu luomiseen luomalla vahinkoa tuovat eläimet. Naispuoliset jumaluudet hallitsevat kosmoksen keskusta, elämänpuun juurta, joka ylläpitää elämän jatkuvuutta. Suomessa uskottiin monen euraasialaisen kansan tavoin, että maailman keskipisteessä oli elämänpuu, jonka juurissa oli maitojärvi tai maitolähde, josta lähti maitoa ja hunajaa täynnä olevia jokia. Mailman keskusta hallitsevat luonnottaret.

Luonnottaret muistuttavat germaanisia kohtalottaria, molempia on kolme. Luonnottaret eivät kuitenkaan liity kohtaloon tai Wyrdiin vaan ovat osa luontoa. Luonnottaret ovat ikuisia, he ovat läsnä aikojen alussa ja nykyajassa. Siinä missä kulttuuria edustavat miesheerokset osallistuvat luomiseen ja liikkuvat myös olemassaolon muilla tasoilla, naiseus, luonto ja tuonpuoleinen kytkeytyvät läheisemmin yhteen.

Suomalais-ugrilaisessa mytologiassa hyvät asiat tulevat etelästä. Etelä on muuttolintujen ja kesän paluun suunta. Esimerkiksi Volgansuomalaisilla, manseilla, nganasaneilla ja selkupeilla eteläinen elämää ylläpitävä äitijumalatar yhdistettiin maailmanpuun varhaiseen muotoon elämänpuuhun sekä myös elämää antavaan aurinkoon. Elämänpuu kuvataan usein feminiiniseksi koivuksi.

Naisen vahva rooli

Germaanisessa mytologiassa nainen on juonittelija ja hedelmällisyyden sekä magian osaaja. Suomalaisessa perinteessä nainen ei ole taruissa sivuroolissa tai välikappale, vaan itsenäinen toimija ja paikallinen hallitsija tai kosioretkien kohteena oleva tavoittamaton neito.

Pohjolan emäntä Louhi hallitsi tätä ilmansuuntaa, josta tuli pakkanen, taudit ja kuolema. Pohjoisessa sijaitsivat Tuonela ja Tuonen joki. Tuonen joella manalan lautturina on suomalaisessa kontekstissa naishahmo: tuonen tytti. Vahva itsenäinen naishallitsija Louhen lisäksi oli Päivölässä, Tuonelassa ja Hiidessä. Miespuolinen väki toimi näissä paikoissa avustavissa tehtävissä. Nainen toimi myös tämän maailman ja tuonpuoleisen rajan vartijana. Pohjolassa vanhan naisen vahva asema heijastaa muinaista yhteiskuntaa, jossa vanha emäntä päätti talon ja perheen asioista ja esimerkiksi siitä kenelle tytär naitettiin. Tietäjäperinteen aikakaudella vanhoilla naisilla oli osansa tietäjän initiaatiossa.

Raudan synty

Suomalaisessa perinteessä raudan syntyyn liittyy kaksi erilaista mytologista juonnetta. Vanhempi on animistinen ja kertoo, miten rauta nousee suosta suden ja karhun jäljistä, näiden juostessa suolla ja nostaessa askelillaan rautaa ylös. Tämä voi viitata myös suomalmiin, josta tehtiin rautaa ja toteemiset eläimet toimivat myyttisinä välittäjinä raudan löytämisessä suolta.

Toisessa tarinassa tai isommassa tarinakokonaisuudessa rautaa tai raudan karkaisijaa saadaan neitojen/neitseiden maidosta. Eräässä myöhemmässä keskiaikaisessa muunnelmassa kolme neitoa antaa maitoa: yksi mustaa maitoa, josta tulee rautaa, toinen valkoista maitoa, josta saadaan terästä ja kolmas veristä maitoa., josta syntyy kuparia. Joissakin runoissa kerrotaan, että tämä tapahtui aikojen alussa, jolloin maa oli vielä puuton ja tyhjä.

Kun alkuaine rauta on saatu maidosta tai suosta, alkaa sankarihahmo seppä Ilmarinen takoa sitä rakentamassaan pajassa. Eli naisen tai eläimen rooli on myyttisempi alkuaineen antaja ja miesheeros alkaa jalostaa tuotetta kulttuurin tuotteeksi.

Kalaverkon ja kankaan synty

Ensimmäisen kalaverkon kutojana kansanperinteessä mainitaan Lapin akka kolmisormi. Kolmella sormella haluttiin kuvata verkon maagista ja epäluonnollista alkuperää; ensimmäistä verkkoa ei voinut tavallinen viisisorminen ihminen kutoa. Muina kutojina eri puolilla Suomea ilmoitetaan kolmisormiset sisarukset ja veljekset. Tällöin sisaret kehräävät langan ja veljekset kutovat verkon. Verkko on valmistetava nopeasti, yhden yön aikana. Joissakin taruissa verkon kutoja on ukko tai akka, joka kutoo yhdessä yössä maagisen luvun, esimerkiksi sata- tai tuhatsilmäisen nuotan.

Karjalan Antreasta on löytynyt 10000 vuotta vanha kalastusverkko, joka on punottu pajusta. Kalastusverkolla oli siis yliluonnollinen alkuperä Päivättären ja Kuuttaren sekä luonnotar-voimien tekemänä. Verkon taivaallista alkuperää saatettiin toistaa veistämällä verkko ja tähtitaivas erilaisiin tarvekaluihin, kuten suksisauvan päähän.

Suomalaisessa perinteessä ajateltiin, että auringon ja kuun säteet olivat elämänlankaa, joka säteili taivaasta maan päälle luoden edellytykset kasvulle. Kasveissa ja kasvien kuiduissa säteet kasvoivat takaisin ylöspäin kohti taivasta. Suomen kielen termit antavat ymmärtää, että kasvien säikeet ja eläinten lihasten syyt ovat auringonsäteiden muunnoksia ja elämän ilmentymiä maan päällä. Auringon elinvoima muuttuu maan päällä erilaisiksi säkeiksi, säikeiksi, köysiksi, punoksiksi ja elämänverkoksi, jota on tuotu esille varhaisessa keramiikassa ja nauha- sekä ornamenttitaiteessa.

Kivikautisen keramiikan sahalaidat, nuorapainanteet ja myöhemmät kampakeraamiset kuviot on ajateltu kuvaavan luonnon kasvuvoimia. Sahalaitaa on verrattu kyyn selkäkuvioon, joka on merkinnyt luonnon vitaalista voimaa. Sahalaitainen ornamentiikka on saattanut myös edustaa alkumerien aaltoja kuten muinaisilla egyptiläisillä. (Harold Bailey: The Lost Language of symbolism, London 1912: Mem-hieroglyfi)

Rautakaudella alkoi keramiikkaan ilmestyä nauhapunosornamentiikkaa, jossa alkoi yksittäisten lankojen ohella esiintyä tulisiksi ymmärrettyjen elämän- ja kohtalonlankojen punoutumista. Yhteen punoutuvien nauhakuvioiden ornamenteissa on bysanttilaista ja germaanista vaikutusta. Karjalaisessa nauhapunoksessa on tyypillistä nauhojen kietominen ja solmiminen, jolla haluttiin myös maagisesti sitoa kasvun voimat yhteen paikkaan.

Lankamaisia kasvuvoimia ovat edustaneet erityisesti hampun ja pellavan kuidut. Käärmeet saavat alkunsa kivisellä vaskisella värttinällä kehrätystä kivisestä langasta, jonka kehräsi pohjolan emäntä.

Suomessa ensimmäisiä käyttölankoja tehtiin kehräämällä käsin eläin- ja kasvikuituja. Värttinän tulemisen jälkeen lankoja kehrättiin nopeammin. Kehruutyöt tehtiin keväällä helmikuun paikkeilla seitsemän viikon aikana. Nuoret naiset pukeutuivat Laskiaisena valkoisiin vaatteisiin ja kampasivat hiuksiaan jatkuvasti, jotta pellavasta saataisiin pitkiä ja vaaleita kuituja. Laskiaisena poltettiin ensimmäisiä rituaalisia tulia, joilla heräteltiin maan kasvuvoimia, käärmevoimia.

Keväällä kehruutöiden jälkeen alettiin kutoa verkkomaisia kankaita, jotka muistuttivat myyttisiä kalaverkkoja ja keväisen kasvun symboliikkaa. Kankaista kutoessa lausuttiin loitsua, jossa kankaaseen haettiin neljän ilmansuunnan voimat. Verkkomainen rakenne on myös perinteisissä suomalaisissa tuohi- ja pärepunoksissa, sekä vaatekankaassa, jota kudottiin jo varhain pystykangaspuilla. Vanhimmat merkit kankaista ovat kivikauden lopulta Kiukaisten kulttuurin piiristä. Piirrettynä koristeaiheena verkkoaihe oli kivikaudella. Rautakaudella se esiintyi lisäksi puu-, luu-, ja pronssiesineissä, kuten luukammoissa, rannerenkaissa ja sormuksissa.

Kankaan ja maan yhteys

Timo Heikkilän mukaan tulilankojen muodostaman kankaan ajatus toistuu maan kasvun symboliikassa. Kuivaa metsää kutsutaan suomessa kankaaksi. Peltoa tarkoittava termi sarka tarkoittaa myös karkeaa kangasta, joka on valmistettu villasta. Suomessa muinaispeltojen sarkaa kynnettiin ristikon muotoon kuin kutoen. Kyntämiseen käytettiin koukkuauraa joka ei kääntänyt maata, siksi maa kynnettiin ristikon muotoon. Muotoon liittyi myös symboliikkaa. Ristin ajeltiin myös esikristillisellä ajalla suojaavan peltoa pahalta, ja se edusti myös maan voimaverkon ajatusta, joka edisti viljan kasvua.

Suomessa säilyi pitkään Ritvalan Helka-juhla, joka oli ohraan liittyvä rituaalinen kylvöjuhla. Juhlaan osallistui vain nuoria neitoja, joita vanhemmat naiset ohjasivat. He tanssivat vuoren huipulla ympyrässä käveltyään sinne rituaalista tietä pitkin. Tällä haluttiin kohottaa maan kasvun energiaa ylös kohti aurinkoa. Maanviljely alkoi Ritvalassa säännöllisesti 200-luvulla. Rituaaleissa mallinnettiin ihmisen ja luonnon yhteistoimintaa. Ihminen mielsi itsensä orgaaniseksi osaksi maata ja osallistui riittien avulla maan hedelmöittämiseen. Helkajuhlassa naisen ja naisellisen maan yhteyttä on syvennetty. Pellon kyntäminen ja viljan kylväminen oli luomistyötä, jota tehtiin puhtaissa ja parhaissa uusissa juhlavaatteissa.

Ritvalan juhlasta muodostui aikojen saatossa ihmisen sielunelämää peilaava syvempi rituaalinen draama. Kreikassa Eleusiksen mysteeri oli hyvin samankaltainen. Eleusin isoihin ja pieniin mysteereihin liittyy viini ja vehnä. Ritvalassa samassa asemassa oli ohra ja olut. Viljanjyvä on potentiaalisen kasvun tiivistymä, viini/olut on jyvän kasvun laukaiseva tulinen impulssi. Ritvalassa toteutettiin rituaalisesti maan kasvun draamaa ja samalla on kerrottu ihmisille ihmisen ja ohran samankaltaisuudesta ja eroavaisuuksista. Molemmat tarvitsevat maata ja vettä kasvaakseen, molempia ohjaa syntymän ja kuoleman kiertokulku, mutta ohrasta poiketen ihmisellä on tietoisuus ja suunnattavissa oleva tahto. Näitä asioita vanhemmat naiset vartioivat ja opettivat nuoremmille.

Thuleia


Lähteet:
Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia 2013
Timo Heikkilä: Aurinkolaiva – Lemminkäisen myytti ja Ritvalan kultti, Basam Books 2004

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Lehto ry:n Seita-lehdessä numerossa 2/2014.

Huom! Sivuston tekstit ja kuvat ovat tekijänoikeuslain alaisia. Ilman lupaa kopioiminen on kielletty. Lyhyitä lainauksia tehdessä on kohteliasta mainita lähteenä sivuston nimi.

-täsmähaku
 
 
 

     
alapalkki