|
||||
|
Aradia, osa 2: Aradian maailma ja perintö Edellisessä osassa tutustuimme
erilaisiin teorioihin Aradian synnystä. Nyt sukellamme syvemmälle
kirjan maailmaan. Millaisista osista kirja koostuu, minkälaisia
oppeja se tarjoaa ja miten Aradian perintö on jäänyt
elämään uuspakanuuteen? Tämän artikkelin tarkoituksena
ei kuitenkaan ole esitellä kattavasti koko kirjan sisältöä,
vaan nostaa sieltä esille muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia.
Rituaalialastomuutta käsittelevä kappale on Jarin kynästä,
muun tekstin on kirjoittanut Thuleia. Vanhan uskonnon maailma Leland kuvailee heti kirjan alkulehtien esipuheessa asioita, jotka olivat italaiselle noituudelle tyypillisiä: korteista ennustaminen, amulettien tekeminen ja myynti, henkiolentojen kutsuminen ja tradition kulkeminen suvussa. Leland epäilee sukujen noitaperinteen polveutuvan aina muinaiseen Roomaan tai Etruskien kulttuuriin asti. Mario Pazzaglini kertoo Aradian uuden käännöksen alussa siitä kulttuurisesta kontekstista, johon Aradian kansanperinteen magia sijoittui. Tuossa maailmassa vastaavuudet, syyt ja seurauksen lait loivat omia maagisia merkityksiään, jota lapselle alettiin opettaa pienestä pitäen yleensä suvun naisen toimesta. Oppia saattoi tarjota oma äiti, täti tai isoäiti. Perinteisen noituuden nikseissä käsiteltiin amulettien tekoa, kertomuksia, runoja, juhlapäiviä, rukouksia ja jokapäiväisen elämän puuhia aina ruoanlaitosta rakentamiseen. Vanhan uskonnon mukaan kaikella elävällä
oli sielu ja kaikki olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Tästä
muodostui kattava verkosto, joka mahdollisti monenlaisen magian ja luonnonhenkien
kanssa kommunikoinnin. Jumalatar Dianan sanottiin olevan keijujen, peikkojen,
menninkäisten ja muiden luonnonolentojen äiti. Koska luonnossa
puilla ja kivilläkin oli sielu, niin kaikkea elollista tuli kunnioittaa
ja kohdella sen mukaisesti. Pazzaglini mainitsee, että erityinen
merkitys kansanperinteessä oli symboleiden käytöllä
ja henkimaailman entiteeteillä. Aradian loitsut Aradia sisältää luomistarun, loitsuja ja tarinoita. Näitä on Lelandin mukaan toistettu uskonnollissa tapaamisissa täydenkuun aikaan. Juhlan keskeisiä elementtejä olivat aterioiminen, laulu, tanssi ja musiikki sekä pimeyden laskeuduttua rakkaudesta iloitseminen. Kirja neuvoo valmistamaan kuunsirpinmuotoisia leivonnaisia viljasta, suolasta, hunajasta ja vedestä. Keksejä paistettaessa lausutaan Dianan hengen nostatusruno. Leland kertoo vanhan uskonnon harjoittajien rakastaneen jumaliaan inhimillisellä ja henkilökohtaisella tavalla. Veljellisesti ja pelotta, yhdenvertaisina. Aradian loitsujen joukosta löytyy Kainin poismanaaminen, ängelmän ja rautayrtin loitsut, taikinan ja rakkauden nostatusloitsu, sekä reikäkiven loitsu. Omat säkeensä on niin suolan hengen kuin Aradian hengen nostatukselle. Noitaevankeliumi lupaa, että Aradian suosion saavuttaneet voivat pyytää mitä tahansa ja huomaavat toiveidensa toteutuvan. Aradian loitsujen sävy voi olla hyvinkin komentava tai uhkaileva. Dianan hengen nostatuslaulussa loitsija uhkaa, että Diana ei tule saamaan rauhaa eikä onnea, ellei toteuta loitsijan pyytämää palvelusta. Aradian sivuilta löytyy jumalten kiristämisen lisäksi mainintoja kostamisesta ja kiroamisesta, mikä heittäisi kyseisen teoksen nykymittapuulla paljon lähemmäksi vasemman käden polun opuksia kuin Reden hengessä kirjoitettuja wicca-kirjoja. Leland tuumaa kirjansa lopussa menneen ajan italialaisen noidan ainoan todellisen tavoitteen olleen rajaton tahto ja valta. Kaikki tai ei mitään. Aradian loitsuista neuloilla lävistetyn sitruunan loitsu taipuu niin hyvään kuin pahaankin. Jos sitruunaan upottaa värikkäitä neuloja, tietää se lahjan saajalle hyvää. Mustia neuloja tökkimällä sitruunaloitsun luonne muuttuu synkemmäksi ja vastaanottaja saa kärsiä epäonnesta. Kummallekin magialle on omat loitsusanansa. Onnensitruunaa siivitetään Dianan kutsusanoilla. Kirottua sitruunaa loitsitaan niin uhkailemalla Dianaa kuin pyytämällä tämän ottamaan Helvetin paholaiset mukaansa tuomaan ikuisen poltteen, rauhattomuuden ja epäonnea. Siinä missä loitsuilla neuvotaan kiroamaan vihollinen, niin ystäville voi hakea loitsuilla siunausta Aradian nimeen. Kirjassa listataan muitakin esimerkkejä tapauksista, jolloin Aradiaa voi pyytää apuun: henkien kanssa puhuminen, kätkettyjen aarteiden löytäminen, tuulen kielen ymmärtäminen, veden muuttaminen viiniksi, korteilla ja kädestä ennustaminen, parantaminen, villieläinten kesyttäminen sekä rumien muuttaminen kauniiksi. Kaikkinensa luettelo kuulostaa kovin stereotyyppiseltä satujen noidan repertuaarilta. Tosin veden viiniksi loihtimisella lienee esikuvansa eräässä nasaretilaisessa velhossa. Leland summailee muutamalla sanalla loitsujen onnistumista.
Hän tuo esille voimakkaan Tahdon merkityksen suotuisan tuloksen
aikaansaamiseksi. Hän painottaa Tahdon kehittämisen tärkeyttä,
voimakasta uskoa ja oman vakaumuksen harjaannuttamisen tärkeyttä.
Nämä perusasiat ovat säilyneet monen maagikon ajatuksissa
magian onnistumisen kulmakivinä tähän päivään
saakka. Lelandin mukaan loitsu voi kääntyä onnettomuudeksi,
jos sitä ei lausuta täydessä vankkumattomassa uskossa.
Lekankestävän uskon onnistuu hankkimaan sitkeällä
harjoittelemisella ja kovalla henkisellä kurilla. Vanhan uskonnon
loitsuissa käytettiin usein runomuotoa ja ne painotettiin tietyllä
tavalla messuten. Aradia kohtaa sarvipäisen jumalan Monen lukijan silmissä Aradia on vanhahtava, eri kulttuuripiirin ja ajan tuote. Sen runous kerää niin kiitosta kuin haukotuksiakin. Aradian perintö on säilynyt kenties parhaiten noituuden Strega-suuntauksessa. Tosin muutama äänekäs stregan harjoittaja on tuuminut mediassa Lelandin käsittäneen kaiken ihan väärin. Stregan lisäksi Aradian vaikutteita löytyy wiccasta. On sanottu, että Gerald Gardner tai häneen vaikuttaneet henkilöt olisivat poimineet Charles G. Lelandilta Aradiasta (noitien) jumalattaren käsitteen ja Margaret Murrayn kirjoista sarvipäisen jumalan, pistäneet nämä samaan kattilaan, maustaneet vapaamuurareiden opeilla, muilla mausteilla ja saaneet lopputulemana brittiläisten wicca-traditioiden edustaman peruskehyksen wiccalle. Aradia lahjoitti nimensä wiccassa kenties yleisimmin käytetylle jumalattaren nimelle. Sen lisäksi Aradia sisältää alkuperäisen, pelkistetyn version Charge of the Goddess-nimellä myöhemmin tutuksi tulleesta runosta. Gardnerin ylipapitar Doreen Valiente kirjoitti tekstin osittain uusiksi, lisäsi uusia osia ja loihti siihen entistä runollisemman sävyn. Näin syntyi yksi wiccan keskeisimpiä rituaalitekstejä. Charge of the Goddess lausutaan tavallisimmin Drawing Down the Moon -rituaalissa, jumalatarta invokoitaessa. Aradia myös esittelee tavan juhlistaa jumalatarta kokoontumalla täydenkuun aikaan. Tämä on ollut lähtökohta wiccan esbatin ja sapattien vietolle. Aradia on toisaalta hyvin etäällä wiccasta. Aradian koko asetelma Luciferin tyttärenä ja naispuolisena messiaana vaikuttaa tietoiselta kristinuskon käänteisversiolta. Luciferin, Dianan ja Aradian kolmiyhteydessä ei heijastu armon sanoma, vaan buustaaminen sortajia vastaan. Toista poskea ei käännetä - vaan sortajien halutaan kuolevan. Aradian sanotaan sisältävän esikristillisiä pakanauskonnon aineksia. Näin varmasti onkin mitä tulee Dianan jumalataruskoon ja kansanuskon magiaan. Kuitenkin perusasetelma vaikuttaa kristinuskosta vaikutteita ottaneelta, ajan ja kulttuurin muokkaamalta. Doreen Valienten mukaan wiccoja kiinnosti Diana-jumalattaren käsite, mutta he eivät halunneet assosioida sarvipäistä jumalaansa Aradian Luciferiin, joka "oli langennut". Doreen Valiente kertoo kirjassaan An ABC of Witchcraft lisää Luciferin lankeamisen symboliikasta. Koska Lucifer on auringon jumala, tarkoittaa lankeaminen pakanallisessa kontekstissa auringon vuosittaista sykliä ja auringon vajoamista talveksi mailleen. Näin Luciferista tulee alisen jumaluus, kuten Osiriksesta egyptiläisessä mytologiassa. Lankeamisella tai alas tulemisella voidaan myös kuvata henkisemmän tason manifestoitumista fyysiseksi. Tätä vuodenkierron, pimeän ja valon kisailun symboliikkaa kirjan taruissa on paljon. The Charge of the Goddess on muuttunut Aradian lehdiltä
nykymuotoiseksi wiccan rituaalitekstiksi
kasvattamalla itseensä poeettista täytettä. Alkuperäinen
Charge toivoo yhdessä säkeessä noitien vainoajien kuolemaa,
mutta uudesta versiosta kohta on pyyhitty kokonaan pois. Vanhempi teksti
on kirjoitettu Aradian suulla, jossa hän kertoo äidistään
Dianasta. Uudemmassa versiossa kertojan ääneksi on muutettu
Diana itse. Diana kertoo kauniisti itsestään, antaa neuvoja
hyvään elämään ja lupaa rauhan ja vapauden
kuoleman jälkeen. Chargen sanoihin on kylvetty mysteerien siemeniä. Rituaalialastomuus Tutkiskelin hieman Pazzaglinin ja Päivi S. Laakson Aradian käännöksiä. Keskityn tässä vain kohtaan, jossa puhutaan rituaalialastomuudesta. Lelandin käännöksen ansiosta Gardner toi wiccaan rituaalialastomuuden. Pazzaglini on osoittanut Lelandin käännöksen olevan virheellinen. Pazzaglinin mukaan alastomuus tarkoittaa tässä haavoittuvuutta. Leland: Pazzaglini: Laakso: Minä: Moccola of Benevento on jonkinlainen peli. Moccola sanaa on käytetty poltetuista kynttilän pätkistä. Ensimmäisenä tulee mieleen, että kynttilä kuvaa sortajaa ja se sammuu kun sortaja on kuollut. Nettikeskusteluissa on esitetty, että tässä tarkoitetaan kynttilän sammuttamista sammuttajalla, joka on yhdynnän vertauskuva. Tämän jälkeen kaikissa käännöksissä tehdään juhla-ateria, jossa tanssitaan, lauletaan ja soitetaan. Aterialla ollaan alastomina ja juhlan jälkeen rakastellaan pimeydessä. Jos hylätään konkretia ja leikitään
hieman ajatuksella: Täydenkuun kokoontumisessa irtaannutaan arkielämän
askareista ja ongelmista. Ihminen on vapaa, kun hän jättää
huolensa ja ongelmansa narikkaan. Ihminen on haavoittuvainen mikäli
hän ei pysty tappamaan sortajaansa eli pitämään
huoliaan tilaisuuden ulkopuolella. Kynttiläpeli on rituaali, jolla
hajottava ajatus poistetaan mielestä. Juhlassa eletään
vain sitä hetkeä. Perintö kantaa Varmaa on, että yksi Aradian suurimpia anteja nykymuotoiselle noituudelle on ollut jumalattaren korottaminen pois kristityn jumalan varjosta. Samalla kirja on valanut uskoa naiseuden voimaan ja mysteereihin. Voi vain kuvitella, millainen voima on ollut katolisilla seuduilla teksteillä, joissa puhutaan oman Tahdon voimasta ja siirretään kohtalo jumalan käsistä oman Tahdon alle, sekä nostetaan vanhan kansanperinteen magiaa eläväksi. Charles G. Leland kertoi syyksi Aradian julkaisemiselle halun säilyttää katoava perinne. Aradian tuhansien ja taas tuhansien kopioiden levitessä ympäri maailmaan Lelandin tavoite on täyttynyt enemmän kuin hyvin. Stewart Farrar on todennut, että Aradian tekstit saavat ympäri maailman ihmisissä yhä kaikupohjaa. Sen tekstit ovat samalla niin paikallista perinnettä, mutta kuitenkin yhtä lailla rajat ja kulttuurit ylittäviä - kollektiivisesti vetoavia. Vanhan perinteen rinnalle Aradia on kirvoittanut tukun uusia noituuden muotoja. Osa ammentaa Aradiasta harvemmin, toiset taas lausuvat sen sanoja aina osana pyhiä rituaalejaan. Quando io saro partita
da queasto mondo, Qualunque cose che avrete bisogna, Una volta al mese
quando la luena E piena... Thuleia & Jari Lähteet: Farrar, Janet & Stewart; A Witche´s Bible,
Phoenix Publishing Inc. 1996 Artikkeli on ilmestynyt aiemmin Pakanaverkko ry:n Vox Paganorum -lehdessä. Huom! Sivuston tekstit ja kuvat ovat tekijänoikeuslain alaisia. Ilman lupaa kopioiminen on kielletty. Lyhyitä lainauksia tehdessä on kohteliasta mainita lähteenä sivuston nimi.
|
 |
||
|
|
||||
|
||||
