Myyttisessä eläintarhassa

Mennyt maailma oli eläimistöltään varsin veikeä paikka. Jos vanhoja käsikirjoituksia on uskominen, niin hevosten otsista kasvoi maagisia sarvia ja lintubongari saattoi törmätä lajiin, jonka yksilöt pöllähtivät palamaan ilman näkyvää syytä. Osa örkkimäisistä sekaolioista oli itsensä pirulaisen palveluksessa, tuonpuoleisen kätyreitä ja syntien ilmentymiä. Ainakin kristittyjen mielestä. Ja senhän me tiedämme, että heikäläisillä on aina ollut varsin lennokas mielikuvitus mitä tulee viattomien otusten tai jumaluuksien vääntämiseen pahansisuisiksi demoneiksi.

Globalisoituminen on päivän sana, maailma avautuu yhä helpommin matkustavaisille ja arkeologit kuokkivat esille vanhan maailman pyhäkköjä. Olisiko aika nykyajan sankarinkin oppia tuntemaan varjoissa vaanivat pedot, myyttien murhanhimoiset ja ihmeellisen taianomaiset siivekkäät ja kaviokkaat olennot? Kohtasitpa heitä maailman turuilla tai unen siivittämillä retkillä omaan sisimpääsi, niin tieto auttaa hallitsemaan otusta. Eläimen nimen tietäminen tuo voiman hänen ylitseen, olemuksen tunteminen auttaa ymmärtämään oman sisimpäsi villipetojen rakennetta ja ehkäpä tämän pienen esityksen jälkeen tunnistat helpommin mitä otuksia seuraavassa Harry Potterissa vilisee.

Aarnikotka eli griippi

Aarnikotka kantaa selässään isoja kotkan siipiä. Kaulan jatkeena on terävänokkainen kotkan pää. Vartalo, tassut ja häntä kuuluvat leijonalle. Aarnikotkaan törmäät todennäköisimmin Keski- ja Etelä-Euroopassa, vanhojen rakennusten katoilla ja räystäiden reunustoilla. Latvian vaakunassa ja UPM Kymmenen logossa eläin komeilee myös.

Puolet kotkaa, puolet leijonaa ja meillä on entiteetti, joka edustaa sekä ilman että maan hallitsijaa. Toisaalta maa voitaisiin korvata leijonan symboliikan myötä tulella, sillä leijona on harjansa myötä loistavan auringon symboli. Auringon positiiviset voimat ovat tehneet joissakin myyteissä aarnikotkassa pimeyden voimia edustavien käärmeiden ja basiliskien voittajan. Historian saatossa eläimen ulkomuoto on kokenut hienoisia vaihteluita; Kaldeassa kotkanpäinen leijona kuvattiin ilman siipiä ja Egyptissä kotkan ylvästä päätä koristi kukonharja. Toisinaan griipin päähän on lisätty suipot korvat.

Aarnikotka on yksi vanhimmista tarujen olennoista. Etu-Aasiasta ja Kreikasta on löydetty muun muassa sinettejä ja norsunluuveistoksia, joissa eläin on kuvattu 1500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tarut kertovat, että alkujaan aarnikotkaa pidettiin pahana henkiolentona ja on epäilty, että sen ulkomuoto kuvastaisi muistoja siitä, miten kotkat saalistivat paimenten laumoista avuttomia karitsoja ja leijonat metsästivät ihmisten karjaa ravinnokseen.

Aarnikotkan esivanhemmat tunnettiin Assyriassa nimellä K´rub. Hebrealaiset pukivat kirjoitusmuodoksi cherub. Tästä juontuukin kristillisen mytologian siivekkään enkelinkaltaisen olennon nimitys: kerubi. Kreikkalaiset uskoivat aarnikotkan vartioivan kaukana pohjoisessa hyberborealaisten kulta-aarteita. Samalla eläin sai rooli Apollonin vaunujen vetäjänä, sillä kyseisen jumaluuden tiedettiin viettävän talvensa samaisilla pohjolan lakeuksilla. Aarnikotka oli yksi Nemesis-jumalattaren voiman ilmentäjistä. Roomalainen Plinius kirjoitti Luonnonhistoria-teoksessaan, että aarnikotka ei pelkästään vartioinut aarteita vaan oli myös itse kyvykäs kaivamaan kultaa.

Aarnikotka symboloi voimaa, viisautta ja valppautta. Egyptiläiset liittivät eläimeen suunnattoman nopeuden, joten aarnikotkaa eli akhekhia symboloiva hieroglyfi merkitsi samalla myös suurta nopeutta. Kotkan tarkkanäköisyys ja leijonan vahvuus tekivät aarnikotkasta yhdistelmän, joka oli täydellinen vartioimaan ja puolustamaan niin kuninkaallisia hautoja kuin palatseja ja temppeleitäkin. Vartiointitehtävään viittaa myös eläimen suomenkielinen nimi, sillä aarni on merkinnyt kielessämme aarteita hallitsevaa henkeä. Sanat aarnihauta ja aarnivalkea kumpuavat samasta juuresta.

Kristillisessä tulkinnassa eläin symboloi pöyhkeyden pahetta ja sieluja vangitsevaa saatanaa. Toisaalta kaksijakoisuutensa vuoksi sitä pidettiin Kristuksen kahden luonnon (ihminen ja jumala) symbolina. Keskiajalla aarnikotka kantoi yhä useammin negatiivisia mielleyhtymiä syntisten viettien symbolina ja ahneuden perikuvana. Kuitenkin rinta rinnan ikävämpien mielikuvien kanssa kulkivat uskomukset eläimen maagisesta voimasta ja parannuskyvystä. Sokean uskottiin saavan näkökykynsä takaisin, jos hänen silmiään kosketti aarnikotkan sulalla. Samoin eläimen kynttä pidettiin voimakkaana maagisena esineenä.

Feeniks

Usein haikaraksi kuvattu punertavansävyinen lintu. Kreikan sana phoinix tarkoittaa tulenpunaista. Roomassa Feeniks tunnettiin imperiumin ikuisuuden ja uudistuvan elinvoiman symbolina. Linnun voikin tavata roomalaisissa kolikoissa tai mosaiikkien koristekuvissa. Myöhemmissä kertomuksissa lintu kuvattiin kultahöyhenisenä tai kirjavana paratiisilintuna.

Feeniks-lintu tunnetaan ainutlaatuisesta kyvystään syntyä uudelleen puhdistavasta tulenliekistä. Tarusta toiseen se tulee tunnetuksi eläinkunnan uljimpana ja kauniimpana lintuna. Sen eliniän on arveltu olevan useampi sata vuotta. Menneen maailman historioitsija Hesioidos veikkasi linnun iäksi jopa sataatuhatta vuotta. Yleisimmät veikkaukset pyörivät kuitenkin viidensadan tai tuhannen ikävuoden kieppeillä. Uskomuksissa linnun ikä liittyy kiinteästi myös erilaisiin tähtitieteellisiin sykleihin, olivatpa ne sitten todellisia tai kuviteltuja. Ravintonaan linnun on kerrottu käyttävän ainakin aamukastetta ja ilmaa. Kevyt ravinto kuvastaa hyvin linnun olemusta enemmän henkisenä kuin fyysisenä olentona.

Historiaa taaksepäin kahlatessa törmäämme Feeniksin esi-isään, egyptiläisten pyhään lintuun Benuun. Benu oli harmaahaikara, joka tunnettiin auringonjumalana ruumiillistumana. Benun palvontapaikkana toimi Heliopoliksen kaupunki. Linnun uskottiin palaavan sinne joka viidessadas vuosi. Muiden maiden historioitsijat kertoivat Benun kiertelevän eksoottisissa maissa yrttejä keräten. Yrtit lintu toi mukanaan Heliopoliksen alttarille rakentaakseen niistä nuotion, jossa sitten poltti itsensä tuhkaksi herätäkseen jälleen uuteen elämään. Linnun sanottiin nousevan tuhkasta kolmen päivän kuluttua. Kuulostanee tutulta verratessa myöhempään kristilliseen mytologiaan Jeesuksen ylösnousemuksesta? Kristityt kirkkoisät rinnastivat linnun Jeesuksen myös siksi, että molempien syntyminen oli epäseksuaalinen ja neitseellisen puhdas. Varhaisissa taruissa ei kuitenkaan keskitytty Feeniksin polttoitsemurhaan ja uudelleensyntymiseen. Niissä Feeniks hautasi isänsä ja mädäntyvästä ruumiista syntyi uusi lintu.

Mistä feeniks-tarut sitten juontavat juurensa? Koska kertomusten alkukoti löytyy Lähi- ja Kauko-Idästä, voisi ajatella, että esimerkiksi intialaisten tapa polttohaudata vainajat olisi vaikuttanut tarujen syntyyn. Varhaisissa taruissa lintu polttaa nimenomaan oman isänsä ruumiin tulessa. Feeniks-kertomusten keskeinen sanoma on ihmiskunnalle kautta aikojen tärkeä uskomus, että elämä ei lopu fyysiseen kuolemaan vaan jatkuu. Tuhkasta nouseva uusi elämä kuvastaa luonnon kiertokulkua. Tarujen kertojat ovat hiukan eri mieltä siitä, syttyykö lintu itsestään palamaan vai sytyttävätkö auringonsäteet sen. Sytyttäjäksi on myös arveltu auringonjumalaa ja onpa joku väittänyt linnun raapaisevan kynnellään tulen omasta rinnastaan.

Feeniks symboloi kuolemattomuutta, puhdistumista, uudistumista, ylösnousemusta ja uudelleensyntymistä. Alkemiassa se symboloi prosessia, jossa muuttuva materia häviää ja transformoituu toiseksi. Sanotaan, että nimi on enne. Näin ainakin Venetsiassa, jossa paikallinen oopperatalo nimettiin aikoinaan La Fenice eli Feeniks-nimellä. Kuinka ollakaan, vuonna 1996 rakennus paloi pahasti. Feeniks-linnun tavoin oopperatalokin on noussut tuhkasta uuteen loisteliaaseen elämään.

Kentauri

Antiikin Kreikka toi kentaurit ihmiskunnan tietoisuuteen. Vahvoilla ja lihaksikkailla olennoilla oli hevosen kaviot ja alavartalo, mutta kaulan paikalla ihmismiehen ylävartalo. Myös naaraskentaureja oli olemassa, mutta heistä tarut eivät juurikaan kerro. Kentaurin tapaa useimmiten lehtien horoskoopeissa, jossa hän edustaa jousimiestä.

Kentauri-myyttien alkuperää on verrattain helppo arvella. Antiikin kreikkalaisille oli varmasti suuri järkytys kohdata ensimmäistä kertaa Aasian aroilla valtaa pitäviä ratsastajakansoja. Mies hevosen selässä ja vieläpä kovassa vauhdissa teki silmille tepposen. Syntyi myytti miehen ja hevosen muodostamasta sekaolennosta. Samanlaisia kertomuksia tunnetaan myös Amerikan intiaaneilta, jotka näkivät ensi kertaa hevosella ratsastavia espanjalaisia. Kentauros tarkoittaa alunperin "häränkiertäjää". Tämä on tulkittu lisävihjeenä sille, että kentauri-myytti olisi saanut alkunsa paimentolaisheimosta, jonka nähtiin paimentavan härkiään ratsain vuorilla. Kentauritaruihin liittyy usein sotaisia elementtejä. Niissä lienee jäännettä Balkanin alueelle tyypillisistä heimoriidoista.

Kentaurien on sanottu symboloivan raakaa voimaa, hurjuutta, eläimellisyyttä, puhdasta luonnonvoimaa ja alkukantaisten viettien vallassa elämistä. Inhimilliset piirteet tuntuivat jäävän kentaureilla villin eläinluonnon yliajamiksi, mikä toi aimo ripauksen barbaariutta ja temperamenttia niiden luonteeseen. Kuvauksissa kuultaa selkeästi läpi kreikkalaisten tekemä vertailu barbaarikansojen kulttuurista ja tavoista omiinsa nähden. Kristittyjen tulkitsijoiden mukaan kentaurissa ruumiillistui kerettiläinen, joka tunsi kristinuskon opin, mutta ei halunnut elää sen mukaisesti. Kentaurin sanottiin myös edustavan ylpeyden ja ylimielisyyden paheita lihallisessa muodossa. Keskiajalla olento edusti ritallisen jalouden vastakohtaa, koska se ei voittanut eläimellistä luontoaan.

Barbaarius ei antiikin ajalla ollut kuitenkaan kentaurin ainut ominaisuus. Kentauriin yhdistettiin myös hyviä ja arvostettuja piirteitä. Nämä eivät silti olleet koko lajikunnan ominaisuuksia, vaan pikemminkin yksittäisten olentojen hyviä puolia. Arvostusta saattoi saada osakseen, jos osasi hyödyntää hyviä suhteita luontoon. Luonnon syvä ymmärtäminen antoi kentaureille etulyöntiaseman esimerkiksi yrttitietoudessa. Kreikassa kerrottiinkin Akilleuksen ja Jasonin saaneen opetusta lääkeyrttien käytössä Khiron-nimiseltä kentaurilta, joka oli Kronos-jumalan poika ja ylijumala Zeuksen velipuoli. Khiron päätyi kuollessaan taivaankannelle, jossa hän yhä ratsastaa jousimiehen tähtikuvioina. Hänen perintönsä jäi elämään, sillä Kreikan lääkärikunta uskoi periytyvänsä Khironin opeista asti. Khironin uskottiin näet opettaneen kaiken tietonsa Asklepiokselle, jonka temppeleissä papit harjoittivat parannustaitoa.

Jousimiehen merkissä syntyneillä ihmisillä sanotaan olevan samoja ominaisuuksia kuin muinaisilla kentaureilla. He ovat määrätietoisia ja jopa hyökkääviä, eloisia, pyrkivät valoon ja havittelevat voimaa ja valtaa. Myös matkustelu ja kulkeminen on heille luontaista.

Yksisarvinen

Hevonen tai saksanhirvi, jonka otsalla komeilee kierteisesti muodostunut sarvi. Väriltään yleensä valkoinen. Yksisarvisen voi löytää esimerkiksi Ison-Britannian valtakunnanvaakunasta.

Yksisarvisen sarvea on pidetty fallistisena symbolina. Tästä maskuliinisesta piirteestä huolimatta eläin on usein kuvattu feminiinisenä, satukirjoissa pitkäripsisenä ja jopa naisellisen kepeäsorkkaisena taikaeläimenä. Yksisarviseen liitetään usein vahvasti hengellisyys ja astraalisuus, sillä sijaitseehan sarvi eläimen otsalla kolmannen silmän kohdalla. Hengen on uskottu asuvan tässä kohdassa päätä. Kuinka ollakaan, alkujaan seksuaalinen symboli sai ajan mittaan henkisen merkityksen ja yksisarvisesta tuli puhtauden vertauskuva. Tästä viestii myös eläimen puhtaanvalkoinen väri. Alkemiassa yksisarvinen symboloi elohopeaa. Yhdessä leijonana kuvatun rikin kanssa se muodostaa korkeimman asteen yhteyden.

Eläinmaailman historiikkeihin yksisarvinen ilmestyi ensimmäisen kerran nelisensataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Kreikkalainen historiankirjoittaja Ktesias mainitsee niillä main muistiinpanoissaan eläimen, jolla on parantavia voimia sisältävä sarvi. On arveltu, että yksisarvinen olisi vilkkaiden mielikuvitusten tuotetta, joka on syntynyt jonkun kuvaillessa kohtaamistaan sarvikuonon kanssa. Keskiajan kuvauksille voisi etsiä yhtymäkohtia myös Lähi-Idän valkokeihäsantilooppiin.

Roomalainen Claudius Aelianus kuvasi omassa teoksessaan yksityiskohtaisesti kartazon -nimistä eläintä. Kartazon oli epäilemättä sukua yksisarviselle ja sarvikuonolle. Sen jalat olivat kertomusten mukaan kuin norsulla, häntä kuin sialla, väritys kellertävä ja hevosen harja koristi kaulaa. Eläimen otsassa oli musta kierteinen sarvi. Kartazonin nopeus oli huikea ja sen ääni kantautui räikeänä läpi autioiden erämaiden.

Siinä missä sarvikuonon sarvea on jauhettu potenssilääkkeeksi, on yksisarvisen sarven uskottu sisältävän mitä erilaisempia maagisia ominaisuuksia. Sen avulla saattoi kumota lähes minkä tahansa myrkyn vaikutuksen. Kokonaisia sarvia käytettiin juoma-astioina, joista saattoi vaaratta juoda myrkytettyäkin nestettä. Arvata saattaa, että tällaiset astiat olivat kultaakin kalliimpia ja niitä suosivat ylimykset ja jopa Vatikaanit papisto. Sarvi kelpasi rohdoksi myös sydänvaivoihin ja ruttoon.

Entisinä aikoina jauhettua sarvea saattoi ostaa apteekeista. Sitä siroteltiin haavoihin nopeuttamaan paranemista. Joku lörppösuinen apteekkari kuitenkin lipsautti salaisuuden julkisuuteen; yksisarvisen jauhepulveri saatiin oikeasti sarvivalaan torahampaita jauhamalla. Ehkäpä apteekkarit myivät huijausrohtoa sen vuoksi, että yksisarvinen kuului olevan harvinainen ja vaikeasti pyydystettävissä? Eläin oli tavalliselle hevosenkesyttäjälle lähes mahdoton kiinniotettava. Tarujen mukaan sen pystyy vangitsemaan ainoastaan puhdas neitsyt. Keskiajan koruompeleet toistivatkin usein tätä uskomusta.

Basiliski

Basiliski on kuvattu usein kruunu päässään ja sen on sanottu olevan käärmeiden hallitsija. Kreikan sana basiliskos tarkoittaakin pientä kuningasta. Perusmuodoltaan se on käärme, jolla on toisinaan kukon pää ja liskomainen häntä.

Basiliskin on kerrottu syntyneen rupikonnan tai vanhan kanan munimasta munasta. Pyhä Hildegard Bingeniläinen oli vahvasti sitä mieltä, että eläimen legendaarinen voima kumpusi itseltään paratiisin käärmeeltä. Kristilliset kirkkoisät tiesivätkin varoittaa, että basiliski oli samalla tavalla käärmeiden kuningas kuin saatana oli demonien hallitsija. Basiliski oli erittäin vaarallinen ja pelätty. Taruissa ei juuri mainita, että eläimellä olisi positiivisia ominaisuuksia. Sen hengitys iski kuin tuli ja se kuoletti kaiken tiellensä osuvan. 1400-luvulla riehunutta kuppaa kutsuttiin basiliskin myrkyksi.

Kun selaamme eläinoppeja taaksepäin, basiliskin sukujuuret näyttäisivät polveilevan Intiaan. Siellä monimetristä kuningaskobraa pidettiin nimensä mukaisesti käärmeiden kuninkaana. Se pyydysti ruoakseen jopa toisia käärmeitä. Egyptissä kobraa pidettiin käärmeistä ylivertaisena. Kulkeutuipa tarinoista palasia Suomeenkin. Seitsemässä veljeksessä Aapo kertoo tarinaa ratsastajasta, joka oli nähnyt Teerimäen nummella käärmeiden kuninkaan, jolla oli ollut päässään kimmeltävä kruunu. Keskiajalla käärmeen ruumis sai lisäkoristusta kukon päästä ja jaloista sekä liskon tai lohikäärmeen pyrstöstä.

Basiliskin purema koitui ihmiselle yleensä kuolemaksi. Tätä ennen ruumis kitui mustuen ja hiukset pudottaen. Kaikkea toivoa pureman saanut ihminen ei kuitenkaan heittänyt, koska saatavilla oli vastalääkkeitä. Majavanhauste ja unikkomehu kuuluivat lääkkeiden joukkoon. Erityisen kuvaavaa basiliskin myrkyn voimakkuudelle olivat lukuisat tarinat siitä, miten myrkky levisi ihmiseen aseenkin välityksellä. Jos eläintä pisti keihäällä, nousi myrkky keihäänvartta pitkin tappamaan uhrinsa. Hengiltä basiliskin sai neuvojen mukaan ainoastaan heijastamalla peilillä eläimen silmiin sen oman tappavan tuijotuksen.

Basiliski symboloi synneistä siveettömyyttä. Liekö tähän vaikuttanut se, että käärmettä on pidetty seksuaalisena ja muotonsa puolesta fallistisena symbolina? Houkuttihan se jo paratiisissa naisen pahoille teille. Basiliskin sanottiin elävän maan uumenissa. Se viihtyi erityisesti kaivoksissa ja kellareissa. Toisinaan sen tehtävä oli vartioida maanalaista aarretta. Ajan mittaan basiliskin syntilistalle tuupattiin kaikki vähänkin pahalle haiskahtava. Se symboloi saatanaa, alamaailmaa, kuolemaa, antikristusta ja kaikenlaisia vääryyksiä. Alkemiassa basiliski on ollut mukana useissa prosesseissa, joihin liittyy transmutaatio.

Niin kauhealta kuin basiliski kuulostaakin, on se oikeassa eläinmaailmassa varsin harmiton veikko. Basiliscus basiliscus kuuluu leguaanien heimoon ja elelee Keski-Amerikassa. Sen lempiharrastuksiin ei kuulu myrkkyhuuruilla tappaminen vaan puissa kiipeily ja vedessä pulikoiminen. Muistona esi-isien saatanallisesta kruunusta on sen pään päällä kasvava kypärämäinen lisäke.

Thuleia

Lähteet:
Biedermann Hans, Suuri Symbolikirja
Leikola Anto, Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Pakanaverkko ry:n Vox Paganorum -lehdessä 1/2006.

Huom! Sivuston tekstit ja kuvat ovat tekijänoikeuslain alaisia. Ilman lupaa kopioiminen on kielletty. Lyhyitä lainauksia tehdessä on kohteliasta mainita lähteenä sivuston nimi.

-täsmähaku