|
||||
|
Seidat Seitapahta, lapinkirkko, palvoskivi… Tunturin kuruissa ja metsäjärvien rannalla ne seisovat, suuret pyhät kivet. Harva enää hivelee kalanrasvaa niiden tummiin kylkiin. Harva vuolee hopeaa reikäkiven rakoon tai laskee poronsarvet pyhään kuiluun. Vanhat sanovat, että niiden laulun saattoi kuulla tyynellä säällä läpi kairojen. Vanhat, jotka antoivat niille parhaat valkeat poronsa. Seita (sieidi, seida, seitse) on saamelaiseen kulttuuriin liittyvä pyhä paikka. Pääsääntöisesti seidat ovat olleet kivisiä tai puisia. Tässä artikkelissa käsittelen aihepiirin laajuuden vuoksi pääasiassa kivisiä seitoja. Seitojen lisäksi saamenmaassa on ollut muita pyhiä paikkoja, kuten erikoisia rotkoja tai syviä kaksipohjaisina pidettyjä saivojärviä. Alun perin seitojen palvonta lienee ollut siidan eli kylän yhteinen suvun ja perheen instituutio, jossa vastuu on ollut suvun ja perheen vanhimmilla. Seitoihin viitataan kirjallisuudessa ensimmäisen kerran vuonna 1560. Seitoja dokumentoi 1900-luvun alussa Samuli Paulaharju, jonka kirjoitukset ”kivijumalista” ja ”lapinjumalista” ovat yhä paljon käytettyjä lähteitä seitoja tutkittaessa. Paulaharjun teksteistä kuvastuu ajatus suoranaisesta kivien palvonnasta. Myöhemmät tutkijat ovat korostaneet, että kivi on usein ollut jonkun jumalan alttari ja välikappale, uhri- ja hartauspaikka. On kuitenkin hankala sanoa, toimivatko kivet miten paljon tiettyjen jumalten edustajina vai olivatko ne enemmän luonnonvoimien ja pyhän kiteytymiä. Kivi itsessäänkin saattoi olla väkevä ja voimakas, sillä joillakin kivillä tai tuntureilla oli vahva haltija. Seita-instituutiota dokumentoi pakanallisena aikana usein papisto tai erilaisesta kulttuurista tullut tutkija, jolle ei varmastikaan näytetty rituaalien luonnetta paikan päällä. Tunnetuin seitatyyppi lienee seitakivi, joita on yhä kymmeniä ellei satoja Suomen Lapissa. Pyhäksi kiveksi valikoitui kiviä, jotka olivat ominaisuuksiltaan tai sijaintipaikaltaan erityisiä. Suuret pahdat, jyrkänteet, vaikuttavat reikäkivet ja ihmisen tai eläimen muotoiset kivet kiinnittivät palvojan huomion. Erityisen arvostettuna pidettiin kiveä, joka oli kodanmuotoinen ja punakylkinen. Toiset seidat rakennettiin latomalla useita kiviä päällekkäin. Näitä ei pidä sekoittaa tuntureissa näkyviin vanhoihin tienviittoihin, jotka ovat ulkonaisesti samanlaisia kivilatomuksia. Ennen vanhaan pyhät kivet voitiin huolellisesti ympäröidä puisella aidalla. Lapinmaassa on siellä täällä näkyvillä kivipareja; ukko ja akka. Maskuliinisen ja feminiinisen jumaluuden palvelemiseen liittyi läheisesti luonnonkierron, metsästyksen ja hedelmällisyyden juhlistaminen. Kylmimpään pohjolaan taivaltava matkaaja voi tavoittaa Jäämeren rannalta huikeita pyhiä kiviä, jotka ovat vitivalkoisia monta kymmentä metriä korkeita kalkkikivi- ja liuskakivipatsaita. Saamenmaassa on useita kokonaisia pyhiä tuntureita, joiden nimissä kuultaa niiden asema saamenmaan luonnontemppeleinä: Pyhätunturi, Pyhäkero, Passevärre, Passejäyri. Saana-tunturin profiilissa voi huomata neljään eri ilmansuuntaan katsovat kasvot. Haltitunturi ja Noitatunturi herättävät jo nimellään mielenkiinnon tutkia tunturien historiaa. Pyhän käsite ja jumaluudet Saamelaisessa kulttuurissa ei ollut lainkaan uskontoa kuvaavaa termiä. Seidat, luonnonmerkit ja jumaluudet olivat osa elämän kokonaisuutta. On sanottu uskonnon irronneen ihmisen arjesta, kun se eristettiin omalla sanallaan erityiseksi asiaksi ja irrotettiin omaksi ilmiökseen. Uskonto-sanalla ymmärrettiin myöhemmässä vaiheessa kristinuskoa ja erityisesti lestadiolaisuutta, jotka tulivat saamenmaahan alkuperäisuskon rinnalle ja myöhemmin korvaajaksi. Saamelaisessa kulttuurissa pyhä (áiligas, bassi) käsitettiin laajasti. Pyhä oli läsnä kaikkialla ja siihen voitiin olla yhteydessä minkä tahansa luonnonesineen kautta. Pyhyyttä saattoi siis kokea missä vain, mutta toisaalta se saattoi paikantua tiettyihin luonnonmuodostelmiin, kiviin ja tuntureihin. Áiligas-sana viittaa korkeisiin pyhiin tuntureihin, jotka hallitsevat maisemaa. Pyhissä tuntureissa asuivat perheen suojelushenget ja shamaanin apuhenget. Bassi, boaššu, posio oli perheen oma pyhä paikka, joka sijaitsi jokaisessa kodassa. Siellä säilytettiin rumpua ja paikka oli naisille tabu – vaikka sen jumalatar oli naispuolinen Boaššuáhkká. Uhrattiinko seitojen kautta jumalille, maalle vai haltijoille? Käytäntöjä oli monia. Poromiehet uhrasivat alisen maailman asukkaille ja jumalista he muistivat Horagállista, Beaivia ja Coarve-Radienia. Metsästäjät ja kalastajat uhrasivat veden hengille sekä Leibolmmáille, joka oli riistaeläinten herra. Kaikki uhrasivat säännönmukaisesti esi-isille. Ukko eli saamen Äijjih, Pajan, Paajanen, Horagállis juontuu ukkosta, jyrinää (Torus, Thor) kuvaavasta sanasta, joka Lapissa muuttui myös nimeksi Tiermes, Terbmis. Ukon puoliso oli Akka (akku, ahku eli isoäiti). Ukon palvontapaikkoina tunnetuimpia ovat Inarinjärven Ukonkivi ja Enontekiön Termisvaaran seita. Monen kodan takana oli puinen Ukolle omistettu seita, josta perheen miehet pitivät huolen. Naisilta sen lähestyminen oli kielletty. Ukko antoi maan päälle sateen ja elämän. Se suojeli poroja sekä ihmisiä ja puhdisti salamoillaan ilmassa liikkuvat taudit. Jumala oli kuitenkin kiivas ja heilui ison vasaran kanssa, joten sitä piti lepyttää säännöllisesti porouhrein tai varta vasten valmistetuilla ukonvasaroilla. Ukolla oli maan päällä sijainen, joka tunnettiin nimellä Suurjunkkari. Tämä toimi Ukon käskynhaltijana ja hallitsi villieläimiä. Rituaalit ja vuodenpyörä Suurimmat uhrirituaalit liittyivät vuodenkierron taitekohtiin ja elämänkaaren siirtymäriitteihin. Esimerkiksi hyvin menneen synnytyksen jälkeen kiitettiin synnytyksen kohtaloa hallinnutta Sáráhkkaa erityisellä sáráhkka-puurolla. Beaivve (Päivä) oli aurinkoon samaistettu jumalatar, joka oli kaikkien eläinten äiti ja kasvun antaja. Hänelle uhrattiin nuoria naarasporoja. Rituaaleja pidettiin niin pyhinä, että samana päivänä oli parempi pidättäytyä työnteosta ja muista askareista. Kristinuskon ja vanhan uskon eläessä rinnakkain pidettiin seidoilla toimitettuja rituaaleja tärkeämpinä kuin kirkollisia pyhiä, koska niissä oli kiinni koko yhteisön hyvinvointi, omaisuus ja onni. Vuodessa oli kaksi suurta rituaalien ajankohtaa: syksy ja juhannus. Juhannuksena nostettiin voimaa villiinnyttämään hirvasporoja rykimäaikana lisääntymään naarasporojen kanssa. Talven aikana perheen ruoaksi päätyneiltä poroilta säästettiin siittimet ja kohdut, jotka isäntäpari vei rituaalisesti juhannuksena ulos. Isännän tehtävä oli sytyttää nuotio ja emäntä pani tuleen samanaikaisesti yhden kumpaakin elintä. Tällä hedelmällisyysriitillä haettiin poroelolle kasvua myös tulevana vuonna. Syksyllä oli vuorossa kiitosjuhla ja kiitoslahjan antaminen. Syksyisin isännällä oli tiedossa, miten tuottelias porovuosi oli ollut ja oli aika kiittää siitä lahjoin ja uhrein. Kalaseidat, peuraseidat ja poroseidat Seitoja on tyypitetty palvojan elinkeinon mukaan kolmeen luokkaan: kalaseidat, peuraseidat ja poroseidat. Kaikki seidat eivät kuitenkaan olleet yhdelle asialle erikoistuneita, vaan samalla paikalla käytiin toimittamassa uhreja monenlaiseen tarpeeseen. Olipa lapinukoilla ja –eukoilla kokonaan henkilökohtaisiakin palvontapaikkoja. Samoin joillakin yhteisöillä ja suvuilla oli omat pyhänsä. Ajan kuluessa kivien tarkoitus on vaihdellut. Tunnettu seita saattoi olla alun perin peuraseita, mutta vuosisatojen kuluessa muuntua elintapojen mukaan poroseidaksi tai jonkun suvun seidaksi. Kalastajien ja peuranpyytäjien yhteisinä seitoina tunnettiin aikapäiviä sitten Utsjoen Petsikkotunturin Rovasielg-jäyrin seita, sekä Särkijärven, Kittilän Tepastojoen ja Törmäslompolon seitakivet. Poro- ja peuraonni jaettiin esimerkiksi Pakajärven seidalla ja Ailigas-tunturin ja Muotkatunturin seidoilla. Suuria yleispyhiä olivat Ukonkivi Inarinjärvessä, Taatsin seita Kittilässä ja Näkkäläjärven seita Enontekiöllä. Puiset seidat tunnettiin nimellä keripää tai karsikko. Muora-Jubmel –nimitys tarkoittaa saamenkielessä puujumalaa. Ne sijaitsivat leiripaikkojen ja kalaisten järvien rantamilla, jossa aluskasvillisuus peitti kivet näkyvistä. Kalaseidat saattoivat olla kantoja tai ihmisen muotoon veistettyjä puita. Hyvän kalapaikan rannalta karsittiin puusta alimmat oksat pois ja näin muodostui karsikko. Kalaseitoja saattoi löytää minkä tahansa kalaisan vesistön ääreltä aina pieniltä metsälammilta Jäämeren vuonoille saakka. Järvien rantamilla useimmat keripäät olivat niemissä ja saarissa. Keripäitä syntyi myös tunturien jahtimaille, kun linnunpyytäjät vuoleskelivat niitä hyvän saalisretken muistoksi ja karhunkaatajat kellistettyään metsän kuninkaan. ”Patsas hakattiin pari kyynärää korkeaksi, tehtiin sen päähän kaula ja nuppi, veistettiin vielä neljältä taholta, että se paremmin kuivaisi, eikä pian lahoisi, ja lopuksi leikattiin sen kylkeen vuosiluku sekä pyytäjäin puumerkkejä.” Pohjoisimmassa Lapissa hyviä riekonpyyntipaikkoja merkattiin pyöräyttämällä tunturissa kivi pystyyn ja nostamalla toinen kivi merkiksi sen päälle. Poroseidalle luonteva paikka oli tunturissa, johon porotokat kesäisin vetäytyivät räkkää eli sääskien kansoittamaa kesäaikaa pakoon. Porojen vaellusreittien varrella oli myös seitakiviä tai -puita paikoissa, johon poromiehen oli kätevä poiketa jutaessaan tunturikarjansa perässä pitkin lapinkairoja. Kun seidanpalvoja tuli niin vanhaksi ettei askel taipunut vanhalle palvontapaikalle, saattoi hän ottaa paikalta kotiinsa kiven, jonka luona jatkoi riittien suorittamista ja yhteydenpitoa palvontapaikkaan. Jos joskus liikut Ruotsin Haaparannan lähistöllä, suuntaa kulkusi mutkaisia metsäteitä pitkin Karsikkojärvelle. Metsätielle pääset kääntymään ajettuasi valtatietä seitsemän kilometriä Haaparannalta pohjoiseen. Järven rannalta löytyy suosittu uimaranta sekä kaupungin soutuvene, jolla voit lähteä etsimään järvessä sijaitsevaa isoa kiveä. Kiven löydettyäsi pelkkä kiven energiakenttä riittää kertomaan kiven luonteesta ja historiasta. Karsikkojärven nimi antaa ymmärtää, että rantojen tuuheista metsistä voisi löytää myös vanhoja karsikkometsiä. Uhrilahjat ja maagiset saaliit Seidoilta pyydettiin apua ja voimaa, jotta elo ankarassa lapinmaassa kukoistaisi ja ruoka riittäisi. Toisilla paikoilla oli tärkeää tehdä pyytäminen oikein ja suorittaa riitti tarkasti. Jotkut ajattelivat, että avainasemassa oli jatkuva suhde jumalten ja haltijoiden kanssa; niitä tuli ahkerasti muistaa ja palvoa, jos tahtoi menestyä toimissaan. Uskallan veikata, että yleisin seidalla harjoitettu riitti on liittynyt metsästysonneen. Pyhällä paikalla käytiin pyytämässä onnea ennen retkeä, saatettiin tehdä uhrilupaus tai vaihtoehtoisesti kiittäminen suoritettiin jälkikäteen. Jos seidalle oli tehty uhrilupaus, vietiin pyyntiretken jälkeen kivelle se, mitä oli luvattu. Kalaseidalle annettiin kalaa, kalanrasvaa tai kalanpäitä. Seita saattoi myös ennustaa kannattiko pyyntiretkelle lähteä laisinkaan: ”Alattiovuonon lappalainen souti Kalkkiniemen Galgun tyvelle, pani kalanruodon Galgun päälaelle ja kumarteli. Jos ruoto putosi maahan kumolleen, ei tullut kalaa, mutta jos se putosi kohdalleen, kourupuoli ylöskäsin, oli Galgu suosiollinen ja soi hyvin kaloja.” Uhripaikalla suoritettuja rituaaleja ja loitsusanoja oli varmasti yhtä monta kuin uhrien toimittajiakin. Toiselle riitti pelon kirvoittama hätäinen uhri. Joku muu saattoi varmistaa pyyntionnea pidemmän kaavan mukaan. Muddusjärven seitakiven luona ennustettiin päivän pyyntisaaliin suuntaan luettelemalla alueen paikannimiä ääneen. Kun seita jonkun nimen kohdalla liikahti, lähti jahtiporukka siihen suuntaan pyyntiretkelle. Tepaston Särkijärveltä on säilynyt kuvaus seitapaikalla toimimisesta ja loitsuamisesta. Särkijärvellä oli reikäkivi, jonka luona rituaali toimitettiin ennen kalaretkeä. Kiven luona vedottiin sekä veteen että tuleen (aurinko) kalaonnen tuojina. Aluksi sanottiin: ”Vesi vanhin veljeksistä, Alkusanojen jälkeen tehtiin kiven viereen tuli ja sanottiin: ”Tuli nuorin tyttäristä, Vanhat ja tunnetut seidat olivat sarvikasojen ympäröimiä. Suuret peuransarvet olivat paras lahja, mitä peuraseidalle saattoi antaa. Sarvien lisäksi peuran pää tai konttiluut saatettiin antaa uhriksi tai voidella kiven kylkeä sulatetulla peuran kuulla eli rasvalla. Muina uhriantimina annettiin rahaa, metalleja, koruja, viinaa, voita ja tupakkaa. Varsin loogiselta tuntuu, että eläinten osia uhrattiin pyyntionnelle ja rahaa tai muita aineita muille asioille, jotka koskettivat henkilökohtaista onnea, terveyttä ja eri elämäntilanteita. Monista uhrilahjoista huomio kiinnittyy erityisesti lahjoihin, joissa on mukana maaginen ja symbolinen viittaus. Esimerkiksi tiettyjen uhripaikkojen vastaanottamat rauta- ja metalliuhrit viittaavat siihen, että uhrissa ja uhripaikassa oli symbolinen yhteys tulen elementtiin. Kivijärven Kutumarasto vaati uhriksi rautaa, terästä tai rautaisia esineitä naulasta naskaliin. Ellei rautaa ollut, uhriksi annettiin tulitikkuja. Joistakin isoista pyyntikivistä uskottiin, että ne antoivat saalisonnen ainoastaan päivän ensimmäiselle uhraajalle. Se aiheutti toisinaan kiven luona käsikähmää ja aikaisemmin uhraamaan kerinneen lahjan korvaamista omalla uhrilla. Lapin takamailla oli paikoin tappelu yltynyt niin kovaksi, että kilpailijoilta oli nujakoissa lyöty jalkoja poikki. Liekö seita suuttunut pahanteosta, sillä kalat pakenivat järvestä vuosikymmeniksi. Väkevimmät lapinnoidat lausuivat seidan luona eläinten kutsusanoja tai tekivät shamaanimatkan houkutellakseen eläimiä paikalle. Loveen langennut shamaani johdatti eläinten henkiruumiit seitakiven luo ja pian näin tapahtui myös fyysisessä maailmassa. Joidenkin seidanpalvojien porotokat kasvoivat maagisilla konsteilla monituhatpäisiksi. Lapinmaassa on paljon taruja taianomaisista porotokista, jotka katoavat tunturin aamukasteeseen vanhan isännän kuoltua tai juoksevat rinteeltä kuolemaan, kun alueen seitakiveä loukataan. Seitaa palvomalla lisääntynyttä porotokkaa kutsuttiin palvoseloksi. Ankarat seita-kivet Elämä seitapaikan kanssa ei ollut aina auvoista ja rauhanomaista. Toiset kivet olivat ankaria ja tarkkoja arvostaan. Suhde seitojen kanssa saattoi sisältää uhkauksia, pelkoa menestyksen loppumisesta, epävarmuutta ja vihaakin. Siinä missä toisia seitoja palvottiin kiitoksella ja ilolla, olivat jotkut tarkkoja siitä, että niitä muistettiin säännöllisesti ja kunnioituksella. Muuten metsänriista pakeni tiettömien taipaleiden taakse ja perhettä kohtasi sairaus ja epäonni. Pahimmat onnettomuudet kohtasivat niitä, jotka pyörsivät uhrilupauksensa tai unohtivat seitansa vaurastumisen myötä. Veneet kaatuivat, nuotat karkasivat tai ihminen muuttui kuuroksi ja sokeaksi. Perimätieto kertoo poroille ja peuroille omistettujen kallioseitojen olleen kostossaan kalaseitoja ankarampia. Vanhat ihmiset muistavat isovanhempiensa kertomuksia, joissa loukatut seidat saattoivat huutaa tunturissa ääneen. Silloin oli parasta mennä heti sovittamaan tekonsa. Moni vanha seitapaikka tuhottiin kristinuskon yleistyessä Lapissa. Seitoja tosin hävitettiin jo pakanallisena aikana, jolloin niitä voitiin vierittää järveen tai rikkoa, kun välit seidan kanssa tulehtuivat pahasti. Usea seitapaikka on ajan saatossa unohtunut, polut metsittyneet ja pensaat kasvaneet suojaavasti rannan kalaseidan ylle. Muutama paikka on yhä aktiivisesti käytössä tai vähintäänkin esillä kunnan matkailuesitteessä kulttuurihistoriallisena kohteena. Tunnettuja seitoja Halddi eli Haltitunturi: Haltitunturi on käsivarressa sijaitseva Suomen korkein tunturi, joka oli aiemmin koko alueen lappalaisten palvoma pyhä paikka. Haltitunturin alueella on myös useita muita pienempiä seitoja. Haldde-nimisiä tuntureita löytyy myös muualta lapinmaasta. Utsjoen kolme tunturia: Utsjoensuun-Ailigas, Nuvvus-Ailigas ja Kariganjargan-Ailigas ovat Utsjoen kylää ympäröivät kolme pyhää tunturia. Itse tunturit ovat kokonaisia seitapaikkoja, mutta niistä löytyy myös lukuisia seitakiviä ja muita vanhoja palvospaikkoja. Utsjoen tuntureista yksi on päätietäjän vaara, toinen aputietäjän vaara ja kolmas esivaara. Alueella kulkee kolme esipuroa. Varsinainen pyhistä pyhin paikka on Galbmagaldu eli Kylmälähde. Se on neitseellinen puhtaan veden lähde ja elämän alkuvoimien symboli. Lähteestä lähtee Sulaojana tunnettu Suttesaja-virta, joka pysyy sulana talvellakin. Sanotaankin, että luonnonjumala voittaa virrassa talven ja näyttää maagisen voimansa. Ukonkivi ja akankivi: Moni tietää Inarinjärvessä olevan Ukonsaaren, joka on Ukonselän suupuolessa sijaitseva erikoinen köyryselkäinen saari. Saari on 300 metriä pitkä, 100 metriä leveä ja 30 metriä korkea. Harvempi tietää, että ukolla oli vanhoina aikoina parinaan akka. Galguvaaran ahkku sijaitsi Ukonselän pohjukan pohjoispäässä ja juppuran päällä oli ennen myös seitakivi. Ukonsaaressa on uhrattu karhuja, peuroja ja lintuja. Taatsi: Taatsi on Kittilän ja
Inarin rajaseudulla, Pokan kylän lähistöllä sijaitseva
jykevä seitakivi, joka on muodoltaan kubistinen. Kivipatsas on
kuin useista neliömäisistä lohkareista pinottu ja se
valvoo kalliolta aarnimetsien ympäröimää Taatsijärveä.
Taatsia kävi palvomassa koko vanha Lappi naapurimaita myöten.
Kalamiehet, peuranpyytäjät ja poromiehet vaelsivat paikalle
laskemaan uhriksi poron- ja peuransarvia, kalanpäitä ja luita
ja laskiaisiltana poronkoparoita.
Erikoisia seitoja ja maagisia tarinoita Hyvä esimerkki kauas näkyvästä kivestä on ollut Enontekiön Termisvaaran (Terbmis) nelimetrinen, kodanmuotoinen kivi, joka kohosi aikanaan yksin paljaassa tunturissa. Sen huippu oli valkea ja hohti kuin kutsuva majakka. Kittilän Jänkkäjärven Seijansaaren pissikivi oli punasinertävä, ihmisen muotoiseksi muovailtu kivi. Erikoisena näyttäytyi monen silmään Kittilän Kuusirovan kivirakennelma. Kivistä oli rakennettu iso uunimainen keko, jonka perässä oli ihmisen muotoa jäljittelevä laakakivi. Joidenkin kivien luona ei saanut puhua mitään ja toiset olivat naisväeltä kiellettyjä. Yksi luonteikkaimmista kivistä lienee Kittilän Rastinkylän Korteniemen seita, jonka luona ei saanut lausua kissan eikä koiran nimeä. Taru kertoo, että kalaretkellä pari pojanhulttiota oli huudellut seidalle järveltä ”kissa koira, kissa koira!” ja seita oli siitä niin vihastunut, ettei kalaa ollut noussut ollenkaan järvestä. Liekö osansa myös huutamisella ja meuhkaamisella, joka on oiva tapa pelottaa kalat tiehensä? Korteniemen seita on ajan kuluessa hävinnyt. Seitapaikoista kertovat tarinat ja sukujen vanhimpien muistelot ovat usein maagisia ja kauniita tarinoita. Toisinaan luonnonjumalat näyttäytyvät väkevinä ja pelottavina, toisinaan taas kivet seisovat herkkien mysteerien vartijoina ja vanhan perinteen jatkajina. Eräs maaginen tarina kertoo Vaassilaki-tunturista Ruotsissa lähellä Norjan rajaa. Tunturia ympäröivät kaikkein vehreimmät kesäniityt ja sen katveessa porotokat menestyivät terveeksi ja lihavaksi karjaksi. Tunturille uhrattiin kiitokseksi kaikkein kauneimmat porot, jotka olivat kokonaan valkoisia tai erikoisesti kirjavia. Poro koristeltiin sitomalla sen sarviin nauhoja ja värikkäitä pauloja. Kun poro nimettiin ja omistettiin tunturin jumalalle, se katosi itsestään tokasta. Seidat ja shamaanit, luonnonmerkit ja maaginen elo olivat pakanallisen Lapin aikoina osa elämän kokonaisuutta. Tarut ja todellisuus linkittyivät sukupolvien ketjuun ja jatkavat yhä elämäänsä monissa rikkaissa kertomuksissa. Yhä käy askel kohti tunturin kiveä, muistaa vanhaa, kunnioittaa pyhää. Osa vanhoista poluista on heinittynyt ja unohtunut uusilta kartoilta. Kivet ovat vaipuneet maahisten ja haltioiden vartioimina uneen. ”Maijde sjeälkak tun stuorra passe Seide?”
Kirjoittaja on kerännyt tietoa yli sadasta lapinmaan seidasta ja vanhasta seitapaikasta. Lähteitä: Kaikki artikkelin sitaatit ovat Samuli Paulaharjun
kirjasta Teksti on julkaistu aikaisemmin Pakanaverkko ry:n Vox Paganorum -lehden numerossa 2/2008. Huom! Sivuston tekstit ja kuvat ovat tekijänoikeuslain alaisia. Ilman lupaa kopioiminen on kielletty. Lyhyitä lainauksia tehdessä on kohteliasta mainita lähteenä sivuston nimi.
|
 |
||
|
|
||||
|
||||
