|
||||||||||
|
Shapeshifting - muodonmuutoksia Shapeshifting, metamorfoosi, muodonmuutos... ihminen joka muuttuu eläimeksi, eläin joka muuttuu ihmiseksi, jumaluus joka vaihtaa olomuotoaan eläimen ja ihmisen välillä. Venäjällä Volga-joen rannalla asuva shamaani uneksii kulkevansa sutena erämaissa, uuspakana Suomen Turussa sulkee silmänsä ja kohoaa lentoon meren ylle haukan siipien kantaessa häntä läpi ilman. Mistä oikein on kysymys? Muodonmuutoksessa ihminen muuttuu eläimeksi joko
mentaalisesti, astraalikehonsa avulla tai tarujen mukaan jopa fyysisesti.
Keskiössä on eläimellisen aistimaailman ja tapojen nouseminen
tietoisuuteen ja ihmiselle luontaisten ajatusten, tunteiden ja tapojen
painuminen taustalle. Muutos voi tapahtua unimaailmassa, transsitilassa,
meditoidessa tai tietoisesti muuntautumalla. Jälkimmäistä
keinoa käytetään usein ulkoilmassa, ja se kuuluisa täysikuun
loiste tuntuu antavan lisäpotkua muuttumiseen. Historiallista taustaa Metamorfoosi on universaali ilmiö, joka on tullut tunnetuksi varsinkin osana shamanististen kansojen maailmankuvaa ja vanhojen uskontojen mytologioita. Aina ihminen ei ole halunnut muuttua kokonaan eläimeksi, vaan on tavoitellut jotakin tiettyä eläimen piirrettä. Hän on hakenut haluttuja piirteitä itseensä pukeutumalla eläimeksi tai pitämällä yllään johonkin eläimeen viittaavaa amulettia. Eläimen lihaa on myös syöty tai uhrattu tämän voimien saavuttamiseksi. Metsästäjät ovat onnistuneen metsästyksen päätteeksi syöneet leijonan sydäntä, koska ovat uskoneet näin tekemällä tulevansa rohkeammiksi. Euroopassa yksi aihepiirin varhaisista kuvauksista kertoo Bulgarian prinssi Baianuksen (970 jaa) kyenneen muuttamaan itsensä sekä sudeksi että linnuksi. Keskiajalla ja uudella ajalla katolisen kirkon vainoissa noituudesta syytetyt sisällyttivät usein kertomuksiinsa kuvauksia eläimiksi muuttumisesta. Noidat käyttivät tarujen mukaan apuna erityisiä öljyjä, joita siveltiin kehoon. Useimmiten muututtiin kissaksi, linnuksi tai jänikseksi. Eläinten ja noitien tiiviit suhteet saivat inkvisiittorit metsästämään myös mustia kissoja – Saatanan kätyreitä. Vainojen vuoksi täysin mustaa maatiaiskissaa on enää vaikea löytää Euroopasta. Muutama pelastava valkoinen karva on periytynyt joko kaulan alle tai tassujen tyvelle. Kelttiläisessä mytologiassa ihmisillä ja eläinkunnalla on maagisen läheiset siteet. Klaanien toteemieläimet olivat myyttisiä kantaisiä, joiden voimat periytyivät suvussa. Sudet opastivat kuolleiden asuinsijoille ja antoivat omien klaaniensa ihmisille uskomattomat voimat. Villisika-toteemi taas toi suvun ihmisille kiltin luonteen. Kelttiläiset tunsivat hyvin shapeshiftingin taidon ja pitivät sitä avaimena kunkin eläimen voiman omaksumiseen. Muotoa muuttava kelttishamaani kumosi painovoiman ja arkitodellisuuden rajoittavat lait. Hän saattoi muuttua eläimeksi, kasviksi tai osaksi virtaavaa jokea. Muodonmuutos vei fyysisyydestä aistimisen maailmaan. Taito muuttua kotkaksi takasi taktisen edun taisteluissa, koska kotka näki yhdellä silmäyksellä korkeuksista vihollisen aikeet, siinä missä maanpinnalla tiedustelu oli vaarallista ja hidasta. Muodonmuutoksella voimistettiin myös heimon suhdetta toteemieläimeen. Jos kertomuksia on uskominen, kelttiläinen tietäjä osasi muuttua pelkästään tahdonvoiman avulla eikä tarvinnut tuekseen linimenttejä tai rituaaleja. Irlantilaisessa mytologiassa luonnonhengillä oli erityinen kyky muuttaa muotoaan. Hengen lajityypistä riippuen tämä saattoi muuttua kasviksi, ihmisenkaltaiseksi hahmoksi tai eläimeksi. Muu Eurooppa kuiski irlantilaisten hurjasta maineesta, sillä kokonaisten heimojen uskottiin Irlannissa olevan muodonmuuttajia. Myös Puolassa ja Liettuassa muodonmuutoksen tiedettiin olevan suvussa periytyvä ominaisuus. Siinä missä pohjoisilla leveysasteilla suden
tai karhun ympärille on kehittynyt rikas muodonmuutoksen tarusto,
ovat muualla maailmassa vallalla kunkin alueen eläimistöön
istuvat kertomukset. Suurten jokien alueilla taruissa vilahtelevat alligaattorimies
tai krokotiilimies. Voodoo-pohjaisissa uskonnoissa pappi tai papitar
saattaa muuttua transsitilassa eläimeksi. Usein rituaaleihin liitetään
ekstaattinen tanssi, jonka rytmittämänä pappi kiemurtelee
kuin käärme, elehtii käsillään kuin lintu tai
tömistää maata härän tavoin. Eikä siinä
kaikki, ghanalaiset meediot osaavat kuulemma muuttua myös vetureiksi
tai laivoiksi. Ehkä suomalainen nykypakana voisi kesähelteillä
tanssahdella itsensä jääkaappipakastimeksi? Noitakarhuja ja peuramiehiä Shamanistisessa kulttuuripiirissä muodonmuutos tunnetaan useilla puolilla maailmaa. Lappilaiset shamaanit ovat perinteisesti körmynneet karhuina tai juosseet valkoisina poroina tunturien rinteillä. Eskimoilta löytyy kertomuksia sudeksi muuttumisesta, ja toisilla leveyspiireillä shamaanit muuttuvat tiikereiksi. Weston La Barre esittää teoksessaan The Ghost Dance ajatuksen shamaanien jaosta aliseen liitettäviin eläinshamaaneihin ja yliseen liitettäviin lintushamaaneihin. Eläinshamaanit vastasivat riistanpyynnin onnistumisesta ja halusivat oppia jäljittelemään eläinten ääniä sekä liikkumista. Jälkimmäinen ryhmä samaistui taivaan ja tuulen henkiin, sekä opetteli matkimaan lintuja. Eläinhahmoon sulautumista on edistetty naamioilla, tanssilla, laulamalla, rummuttamalla ja matkimalla eläinten ääniä ja liikkeitä. On käytetty pöllönsulkaisia päähineitä, täytetyillä käärmeillä koristeltuja viittoja, karhuntaljoja ja sudenhahmoisia kasvomaskeja. On tehty maagisia piirroksia, joissa eläin ja ihminen ovat yhtä tai ihminen imettää eläintä. Hyvin yleinen on myös sarvipäähine, joka on koristeltu esimerkiksi puhvelin tai peuran sarvilla. Saamelaisessa kulttuurissa muodonmuutos ei ollut ainoastaan shamaanin tai noidan yksinoikeus. Juha Pentikäinen tuumaa kirjassaan Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia, että raja ihmisen ja eläimen välillä oli häilyvä. Muutos ihmisen ja eläimen välillä tapahtui helposti. Tavallinen ihminen saattoi juosta sutena ja surmatut lapsivainajat ilmestyivät riekon hahmossa. Pentikäinen jatkaa kirjassaan kuvausta saamelaisen shamaanin tärkeimmistä apuhengistä, joista sáiva sarva eli peurahärkä oli noidan toinen minä ja tämän puolestataistelija sisätason matkoilla. Sáiva leddie oli linnunhahmoinen auttaja ylisessä ja Sáiva guelie puolestaan oli kala, joka toimi oppaana alisen maailman vainajalassa. Skandinavian vanhimmat syntytarut liittyvät muistelmiin siitä, miten jonkun kansan esi-isänä oli eläin – yleensä karhu tai hirvi. Kuolan saamelaisten tarujen mukaan he polveutuvat peuramiehestä. Hahmo oli puoliksi mies ja puoliksi peura. Tämän kanssa oli sitten ihmisnainen päätynyt petipuuhiin ja tuloksena oli Kuolan saamelaisten kansa. Peuramiehen äiti oli tarujen mukaan ollut voimakas shamaani, joka saattoi muuttaa muotonsa peuraksi. Seudun mytologia sisältää myös kertomuksen korpista ja hylkeestä, jotka naivat ihmisnaisen. Siinä missä peuramies opetti kansan metsästämään ja edusti metsäluontoa, niin korppi edusti ilmaa ja hylje vettä. Saamenmaassa on paljon kertomuksia siitä, miten ihminen on muuttunut karhuksi omasta halustaan tai noidan kiroamana. Maagisilla keinoilla toisen kimppuun usutettua karhua kutsuttiin nostetuksi tai nostatetuksi karhuksi. Kolttasaamelaiset periytyvät vanhojen uskomusten mukaan mesikämmenestä. Eräänä erityisen kylmänä talvena oli lapintyttö eksynyt uroskarhun pesään suojaan. Tästä kansa oli saanut alkunsa. ”…Se Kurtakon ja Kallojärven karhu
oli nostettu, se oli semmonen noitakarhu. Susi oli laumaeläin, joten noita saattoi käyttää
sen erityislaatua hyväksi nostamalla joukon kuolleita ihmisiä
ylös susien hahmossa. Näin kerrotaan tapahtuneen Utsjoella
1900-luvun alussa. Susilaumaa taltuttamaan kutsuttiin aluksi pappi,
mutta lopulta hopeaturkit saatettiin takaisin lepoon Kovven-nimisen
tietäjän avustamana. Vanha taitava tietäjä oli tuumannut
kiukkuisena, että kyllähän kuolleita osaa nostaa nykyään
kuka vain, mutta eivätpä sitten saakaan niitä enää
taltutettua takaisin manan majoille. Vampyyreita ja ihmissusia Elokuvateollisuus on nauttinut useita vuosikymmeniä muodonmuutoksen eri puolista. Muutamissa saduissa on kuninkaallisen perheen jäsen muuttunut sammakoksi, mutta sadut jäänevät marginaaliseksi ilmiöksi kauhuelokuvien rinnalla. Tutussa skenaariossa taivaalla möllöttelee täysikuu, jonka edessä lipuu pari pilvenriekaletta. Kuunvalo osuu makuuhuoneen ikkunasta sisälle ja kuinka ollakaan, sängyssä uinuva päähenkilö alkaa kouristella, vaikertaa ja puskea selästään paksua hopeista karvaa. Lopuksi kamera zoomaa käsiin, jotka koukistuvat eläimen käpäliksi terävine kynsineen. Ihmissusi on syntynyt. Legendojen mukaan ihmissusi syntyy toisen ihmissuden puraisusta ja päätyy yleensä täysikuun aikaan saalistamaan. Hopeaturkiksi on yritetty muuttua myös juomalla vettä maahan painuneesta sudenjäljestä. Viitteitä kertomusten metafyysiseen tasoon voidaan löytää tarujen symboliikkaa raottamalla. Täysikuu on tuttu magialle otollisena ajankohtana ja ihmissuden tappamiseen vaadittava hopealuoti kutoo yhteyksiä alkemian puolelle. Ihmissuden kanssa samaan kategoriaan niputetaan usein
vampyyrit, nuo elävät kuolleet, jotka pomppaavat haudoistaan
tai linnojensa uumenista saalistamaan täysikuun aikaan. Vampyyreissa
kiehtova piirre on kaksinkertainen metamorfoosi. Ensin ihmisestä
tulee vampyyri, sen jälkeen vampyyri voi muuttua vielä lepakoksi.
Vampyyreista kertovia taruja tunnetaan ympäri maailmaa, joskin
entiteetin olomuoto ja tavat vaihtelevat eri alueilla. Euroopassa ja
Venäjällä vampyyreita vastaan on suojauduttu krusifiksilla,
auringonvalolla, valkosipulilla ja sydämen läpi iskettävällä
puukepillä eli vaarnalla. Monikasvoiset jumaluudet Nykyisin jumaluuksia ajatellaan usein abstrakteina muotoina ja taitaapa Jahven tai Allahin kuvallinen esittäminen olla kokonaan kielletty heidän seuraajiltaan. Vanhemmissa uskonnoissa jumaluudet saatettiin esittää useammassakin muodossa. Afrikkalaisperäinen jumalatar Oya voitiin nähdä ukkosena tai jokina. Eri puolilla maailmaa jumaluudet on esitetty usein eläinten hahmoisina. Esimerkiksi Atheneen on liitetty kiinteästi pöllö ja käärme, jotka kuvaavat osaltaan jumalattaren ominaisuuksia. Näin on monen muunkin jumaluuden kohdalla häneen liitetty eläin auttaa ymmärtämään jumaluuden voimia, ominaisuuksia ja luonnetta. Jos tiettyä puolta oli tarpeen korostaa, niin jumaluus kuvattiin esimerkiksi kyseistä ominaisuutta symboloivan eläimen hahmossa. Ihmishahmot ja eläinhahmot voivat olla symboleita, jotka auttavat ihmismieltä ymmärtämään paremmin jumalien luonnetta ja monitahoisuutta. Mielenkiintoinen vanha juonne myyteissä on käärmeen
tai lohikäärmeen liittäminen jumalattareen. Käärme
oli pyhä monille vanhoille kansoille, kuten druideille ja kreikkalaisille.
Moni tulkitsija näkee Vanhan Testamentin syntiinlankeemuksen mustasukkaisen
Jahven kostona sille, että käärme/jumalatar antaa ihmiselle
vapaan valinnan ja tietoisuuden lahjan. Käärmeestä tulee
pahan symboli juutalais-kristillisessä kontekstissa. Muissakin
kreikkalaisissa ja Lähi-Idän myyteissä käärme/käärmejumalatar
muuttuu tarinan edetessä pahaksi, joka pitää ottaa hengiltä.
Kreikassa käärmejumalatar muuttuu Meduusaksi, jonka Perseus
surmaa, Apollo tappaa Pythonin ja saa teolla vallan Delfoin oraakkelin
ylitse, Zeus tappaa Tyfonin - Gaian viimeisen lapsen. Raamatussa Leviathan
saa surmansa ja Babyloniassa Marduk surmaa Tiamatin, joka oli alkujaan
Äitijumalatar ja Mardukin isoisoisoisoäiti. Varsinkin feminististen
pakanasuuntausten parissa on viljelty kirjavia tekstejä siitä,
miten taruissa on nähtävissä patriarkaalisuuden väkivalta
ja matriarkaalisen perinnön demonisoiminen ja syrjäyttäminen. Millä tasolla muodonmuutos tapahtuu Margaret Murrayn teorian mukaan metamorfoosissa ei ole kysymys siitä, että ihminen muuttaisi fyysisesti olomuotoaan eläimeksi. Hän tulkitsee muuttumisen rituaalinomaiseksi eläytymiseksi, jossa ihminen itse uskoo muutokseen, mutta ei fyysisesti kuitenkaan muutu miksikään. Mircea Eliade selittää shamaanin suhdetta suojelushenkeensä niin, että eläinhenki on shamaanin toinen minä. Shamaani tarvitsee toista minäänsä siirtyessään arkitodellisuudesta sisätasoille. Eliade on ajatuksissaan samoilla linjoilla kuin Murray: shamaani siirtää tietoisuutensa eläimeen kuvitteellisella tasolla. Voisiko ajatella niin, että shamaanin eläinhahmoinen minä edustaa hänen olemuksensa syvintä osaa? Voisiko eläinarkkityyppi olla tapa mieltää kaikista syvintä sisintä, viettien ja kiitävien ajatusten maailmaa, jossa sanoja ei ole? Ennen ajateltiin, että jos shamaani taisteli eläinhahmossa matkallaan ja kuoli, niin kuoli hänen fyysinen ruumiinsakin. Eläimen kuollessa kuoli shamaanin sielu eikä fyysinen ruumiinkuori voinut enää herätä henkiin. Joskus shamanistista muodonmuutosta on arvosteltu ”pelkäksi rituaalinäytelmäksi”, jossa shamaani esimerkiksi sylkee suustansa punaista savea verenä. Tähän on esitetty vastakommenttina, että näytelmällinen osuus on ollut havainnollinen esitys, joka on palvellut yleisöä. Siinä missä sisätasoilla shamaani on oikeasti taistellut suu veressä, on sama täytynyt esittää rituaalissa mukana olleille katsojille ymmärrettävällä tavalla. ”Eläinjumalia kutsutaan tanssimalla,
ravistelemalla helistimiä ja rummuttamalla, ja tanssijat kiihottavat
itsensä hurjaan kiihkoon, missä tilassa he jäljittelevät
eläinten tekoja ja huutoja. Ne tanssijat, jotka omaksuvat karhun
persoonallisuuden, saattavat jopa käyttää käsiensä
peitteenä oikeita karhun käpäliä. Mutta tämä
eläinjumalien tanssi on enemmän kuin pelkkää jäljittelyä…
zunitanssija, joka käyttää jonkun katshinan, jumalan,
naamiota, tekee enemmän kuin vain esittää katshinaa.
Kun hän on tanssin, rummutuksen, helistimen helistelyn ja vinkujien
viuhinan vaikutuksesta vaipunut transsiin, hänestä tulee ”siksi
hetkeksi sen hengen todellinen ruumiillistuma, jonka uskotaan asuvan
naamiossa.” Voidaan kuitenkin kysyä, onko relevanttia punnita
muuttumisen luonnetta länsimaisen ajattelutavan kautta, sillä
siinä arkitodellinen maailma koetaan todeksi ja muut tasot uneksi,
kuvitteluksi sekä vähemmän epätodeksi. Jos muodonmuutos
sisäisellä matkalla aiheuttaa muutoksia, jotka vaikuttavat
myös arkitodellisuuteen – eikö tapahtunut ole silloin
”totta” riippumatta siitä, onko muodonmuutoksen tehneellä
Pirkolla fyysisesti nähtävissä korvatupsut vai ei? Muodonmuutoksen luokittelutapoja Alan kirjallisuudessa muodonmuutosta on luokiteltu muutamin eri tavoin. Usein mittaristona on käytetty muuttujan tajunnantilan vaihtelua kevyestä meditoinnista vahvaan transsiin. Rosalyn Greene nimeää kirjassaan The Magic of Shapeshifting muutoksia useampaan luokkaan. Näistä voisi onkia neljä eri pääluokkaa:
Mentaalinen muodonmuutos tarkoittaa tilaa, jossa henkilö kuvittelee muodonmuutoksen omassa mielessään esimerkiksi meditaatiossa tai kevyellä rumpumatkalla. Yleensä tietoisuus ihmiskehosta säilyy eläintietoisuuden rinnalla. Kevyt mentaalinen muutos voi olla myös mielentila, joka häilyy päivätietoisuuden päällä tietyissä tilanteissa. Astraalisessa muodonmuutoksessa henkilön astraalikeho muuttuu eläimen hahmoon ja kirmaa tässä asussa ympäriinsä. Henkilön tietoisuus omasta ihmiskehostaan on selkeästi heikompi tai sitä ei ole ollenkaan. Ihmiskeho voi tuntua erilliseltä ja kaukaiselta, koska oma tietoisuus on sen ulkopuolella. Shamanistisesta muodonmuutoksesta puhuessa tarkoitetaan yleensä astraalitasolla tapahtuvaa muutosta. Bilokaatioon perustuvassa muutoksessa henkilön keho esiintyy kahdessa paikassa samaan aikaan. Eläinkeho on tällöin henkilön toinen ruumis, johon hänen tietoisuutensa siirtyy ihmiskehon vaipuessa tiedottomaksi. Tätä esiintyy esimerkiksi ihmissusikertomuksissa. Jos ihmissusi saa surmansa, niin poloisen muuttujan ihmisruumiskin tavataan hengettömänä omasta sängystään. Fyysinen muodonmuutos on toinen raskaamman sarjan tapa muuttaa muotoaan. Siinä ihminen muuttuu ihan fyysisesti kouristellen ja turkkia puskien vaikkapa karhuksi. Tällöin ihmistietoisuudesta ei ole rippeitäkään jäljellä, ennen kuin nalle päättää jälleen muuttua ihmishahmoiseksi. Mutta miten luokitella oma muutoksensa tai edes analysoida sitä, jos metafyysinen käsitteistö ei ole hallussa? Jos oma muutos tapahtuu uni- tai transsitilassa, voi jälkikäteen olla hankala edes muistella oman muutoksensa syvyyttä. Tällöin tapahtunutta voi jäsentää yksinkertaisemmalla tavalla:
Turkki selkään ja tassut alle? Omat muodonmuutoksen kokemukseni ovat pääosin shamanistisilta matkoilta, osin valveunista ja muista transsitiloista. Muuttumisessa vaikeinta on ollut kokemuksen kontrollointi. Ensimmäisillä kerroilla, kun todella lähdin muuttumaan voimaeläimeni muotoon, koin niin vahvaa innostumisen tunnetta, että se repäisi takaisin arkitajuntaan. Pari kertaa on käynyt niin, että olen muuttunut saalistavaksi eläimeksi tilassa, joissa on muita ihmisiä. Tämä on pakottanut säilyttämään ainakin osittaisen kontrollin, joka on estänyt täyden muuntumisen ja antautumisen kokemukselle. Pääosin muuntuminen on kuitenkin voimakas, riemullinen ja vapauttava kokemus. Olen seurannut toisten ihmisten muodonmuutosta sivuavia kokemuksiaan ja useimmiten silminnähtävissä on tietynlainen muutos; ihmisen pupillit voivat muuttua, hänen fyysinen olemuksensa muuttuu, hiustenvärissä voi tapahtua muutoksia, hengityksen tiheys muuttuu. Transsitilassa sisäinen muutoksen kokemus voi olla hyvinkin vahva. Kädet menevät kramppiin muuttuessaan eläimen käpäliksi, pupillit vääntyvät erilaisiksi ja ympäristön näkee eri tavalla, aistit voivat muuttua niin voimakkaasti, että havaitsee lähellä olevat metsäneläimet väreinä ja värähtelyinä tai haistaa niiden lihan. Moni on kuvannut esineiden tulevan niin teräväpiirteisiksi, että ne irtoavat taustastaan syvyysnäön parantuessa. Ruijan saamelaisilla on säilynyt kasa vinkkejä siitä, miten muodonmuutos käy kätevästi. Ensin mennään metsään ja etsitään puu, joka on juuresta taipunut kohti etelää. Sen jälkeen ryömitään maagiset kolme kertaa puun alitse, jonka jälkeen muututaan väistämättä sudeksi. Jos mielii muuttua karhuksi, tulee valita pohjoisen suuntaan taipunut puu. Puun alitse tulee ryömiä ensin myötäpäivään ja sitten vastapäivään kolme kertaa ja lopputuloksena muuttuu ehdaksi karvaturriksi. Muodonmuutos on kehittyvä taito. Ensimmäiset kokemukset voivat liittyä pihapiirin pieniin eläimiin: oravaan, rottaan ja pienpetoihin. Hevosena juoksentelu saattaa olla lapsen luonnollinen leikki, joka toisilla jää aikuistuessa pois, mutta muutamilla syvenee osaksi syvintä itseä. Välivaiheen eläimenä suosiota on kerännyt kettu repolainen, joka toimii portin tavoin tienä muodonmuutoksen maailmaan. Ilmiötä tutkineet ovat määritelleet suosituimmiksi muuttumisen kohteiksi suden, karhun, kissaeläimet, ketun ja linnut. Kissoiksi ja linnuiksi muuttuvilla on havaittu taipumus laajempaan muuttumiseen. Kissamuuttuja saattaa olla yhdellä kerralla leijona, välillä ilves ja toisinaan kotikissa. Koiraeläinten parissa samanlaista laajaa jakaumaa ei ole yleisesti tavattu – sudeksi muuttuva pysyttelee samana harmaaturkkina, ja kojoottina vilistävä nainen on aina kojootti. Mutta miksi? Mitä syitä on muodonmuutoksen taustalla? Vanhakantaisessa shamanismissa kyse on ollut muun muassa siitä, että shamaani on ottanut vaaralliselle retkelle väkevän eläimen hahmon voittaakseen vaaralliset taistelut. Liekö joskus kyseessä ollut kilpavarustelukin? Voimakkaalla shamaanilla saattoi olla useampi voimaeläin ja epäilemättä uroot ovat mitelleet sillä, vetääkö mun karhu sun sutta turpaan. Ruijan saamelaisten nuorten mielestä susina oli hauska jolkotella kilpaa porojen kanssa. Vanhemmille ihmisille karhuna kirmailu oli kuulemma luontaisempaa, sillä se ei käynyt niin fysiikan päälle. Kaunis uskonnollinen selitys muodonmuutokselle liittyy
jälleensyntymien ketjuun. Kun shamaani kerta toisensa jälkeen
muuntuu elämänmuodosta toiseen, toistaa hän syntymien
ketjua ja opettelee muistamaan kaikkia entisiä ja tulevia elämiä
kosmoksen suuressa elämänpyörässä. Jokainen
matka on muistuma erilaisista maisemista ja elämänpoluista,
jokainen muodonmuutos herääminen uuteen ruumiiseen. Nykypakanan syitä muodonmuutokselle
Thuleia Lähteet: Huom! Sivuston tekstit ja kuvat ovat tekijänoikeuslain alaisia. Ilman lupaa kopioiminen on kielletty. Lyhyitä lainauksia tehdessä on kohteliasta mainita lähteenä sivuston nimi.
|
|||||||||
|
|
||||||||||
|
||||||||||
