ylapalkki

 

 

 


Saamelaiset haltijat ja henkiolennot

Saamelaisten haltijaperinteessä haltijat ovat luonnonpaikkoihin liittyviä henkiä. Kivillä, puilla, lähteillä ja muilla luonnosta löytyvillä paikoilla on oma haltijahenkensä: suojelija ja kaitsija. Erityisen väkevä haltija (háldi) oli erikoisilla luonnonpaikoilla, kuten isoilla tuntureilla, jängillä ja kallionlohkareilla. Tunnetun Haltitunturin lisäksi Lapista löytyy Hálddecohkka-niminen vaara. Norjan Alta on alkuperäiseltä nimeltään Suorra Háldi eli Iso haltija.

Saamelainen haltijaperinne eroaa ympäröivien kansojen uskomuksista. Suomalaisilla, marilaisilla, mordvalaisilla ja muutamilla muilla lähikansoilla haltijat kiinnittyvät pääasiassa kulttuuripaikkoihin, kuten asumuksiin, saunoihin ja riihiin. Juha Pentikäinen kertoo Saamelaiset-kirjassaan, miten inarinsaamelainen mies oli tuumannut ”Metsän kummaa en pelkää, mutta tuvan kummaa pelkään”. Kumma tulee sanasta gobmi, kummitus. Vieraan kulttuurin haltijaperinne tuntui vieraalta ja pelottavalta, mutta tutut luonnonpaikkojen haltijat eivät.

Satakunta vuotta sitten saamelainen Hukka-Salkko epäili tutkija Samuli Paulaharjulle, ettei Staaloja enää juuri ole, koska maailma on kylmennyt. Silti yhä Lapissa kulkiessani huomaan joka kerta ihmisten puheissa vilahtavat haltijat, enteet ja kummitukset. Maailma ei ole vielä kylmennyt niin paljon, että haltijausko olisi lopullisesti kadonnut.

Haltijoiden asuinsijat

Haltijaperinteessä ja kertomuksissa käy ilmi saamelaisten ajatus siitä, että haltijat ja maahiset ovat asuinpaikkansa todellisia isäntiä. Ihminen on vain vieras, joka kulkee mailla ja mannuilla haltijaväkeä kunnioittaen. Haltijaolennoilla on ensioikeus maahan, ihminen siirtää tarvittaessa oman tupansa, jos se on rakennettu haltijan asumuksen päälle. Vielä viime vuosina Islannissa muutettiin moottoritien reittiä, jottei se olisi häirinnyt maahisten eloa.

Haltijoille ei saamelaisessa perinteessä ole varsinaisesti uhrattu. Ne ovat olleet luonnollinen osa uskomuksia ja elinpiiriä. Haltijat on huomioitu, kun on astuttu niiden hallitsemalle alueelle, oli se sitten riihi tai metsä. Haltijan reviiriä on kunnioitettu sanoin, elein ja yleisellä kunnioittamisella. Suopea haltija on ihmisen auttaja, ehkäpä kalaonnen suoja ja tuvan varjelija.

Lapissa tunnettu haltijatyyppi on aarteenhaltija. Se vartioi maanalaista tai vedenalaista suunnatonta aarretta. Tarinoista toiseen vaihtelee, onko aarre venäläisten sotilaiden vai yliluonnollisten olentojen kätkemä. Aarteen kätköpaikalla voi havaita tulen, joka vastaa suomalaisen mytologian aarnivalkeaa. Yleensä haltija vartioi aarrettaan hyvin, eikä se ole ihmisen saavutettavissa.

Gufihtar, maahinen

Gufihtar (Ganes, Ulda) eli maahinen asuu nimensä mukaisesti maankuoren alla. Maahiset näyttävät tavallisilta ihmisiltä, mutta voivat olla pienikokoisempia ja tummempia. Maahisten maailmassa kaikki on takaperoista ja nurinkurin. Päivä ja yö ovat vaihtaneet paikkaa. Gufihtar juontuu norjan hyvää haltijaa tarkoittavasta termistä. Ulda viittaa muinaisnorjan termiin näkymättömästä maanalaisesta olennosta, joka voi ilmestyä häntä suosivalle ihmiselle.

Maahiset voivat houkutella ihmisiä maanalaisiin kammioihinsa, jonne he helposti unohtuvat ikiajoiksi. Maahisiin yhdistetään satumaiset rikkaudet, joten äkkirikastumista selitettiin ennen saamelaisten keskuudessa maahisten tekoseksi. Maahiset saattavat aiheuttaa onnettomuuksia, jos niiden asuinpaikan päälle rakentaa oman asumuksensa tai tien. Maahisilla on tapana vaihtaa lapsiaan ihmislapsiin. Saattavatpa he vaihtaa pienikokoiset vanhuksensa ihmislapsiin, jolloin vanhemmilla riittää ihmettelemistä rumasilmäisessä ja kummallisessa lapsessa.

Maahiset ilmestyivät toisinaan maankamaralle paimentamaan porotokkiaan. Maahisten poroissa oli paljon pikimustia ja kirkkaanvalkoisia yksilöitä. Taikakarjaa saattoi kuolevainen ihminenkin haalia itselleen heittämällä metalliesineen porotokan yli. Leuku tai kolikko antoi metallin taikavoiman, jonka avulla heittäjä sai itselleen kaikki ne porot, jotka jäivät lentävän esineen alle. Samalla maagisella tekniikalla lapinmiehet ovat yrittäneet heittää vangikseen maahisnaista, joka on ollut hekumallisen kaunis, mutta myös petollinen.

Laestadius kertoo maahisista uudenvuodensaarnassaan 1835:

"Minä olen kuullut vanhain muisteluksia niistä, jotka maan alla asuvat, että heillä on luonnollisessa tarkoituksessa samankaltainen elämä kuin maailman ihmisillä; heillä on komeat verkavaatteet, komeat rakennukset ja hengellinen ruoka, jota he tarjoavat niille, jotka eksyvät maan alle."

Pyhäväki ja kuvajainen

Bassiveahka eli Pyhäväki on alisessa maailmassa, kuolleiden valtakunnassa elävä yhteisö, joka muodostuu kuolleista tietäjistä ja taitajista. Tähän joukkoon voidaan lukea entiset noidat, tietäjät, parantajat ja kätilöt. Edesmennyt pyhäväki kaitsee ja suojelee kuoleman rajan toiselta puolelta elävien ihmisten elämää. Yhteydenpito, opastaminen ja viestien välittäminen käy unien kautta.

Veaiga eli Kuvajainen on ihmisen kaksoisolento, joka ilmestyy yleensä varoittamaan vaarasta tai välittämään viestiä, joka liittyy tiettyyn ihmiseen. Kuvajaisen näyttäytyminen ennustaa jotakin merkittävää tapahtuvaksi lähiaikoina. Yleensä kuvajainen varoittaa vaarasta tai epämieluisasta sattumuksesta. Joidenkin uskomusten mukaan oman kaksoisolennon näkeminen tietää kuolemaa.

Kaksoisolennon voi houkutella näyttäytymään maagisilla keinoilla. Tämä vanha ennustustapa on säilynyt suomalaisissa juhannusloitsuissa, joissa nuoret neidot pyrkivät yrttimagialla tai lähteeseen katsomalla näkemään tulevan sulhasensa kuvajaisen. Tämä kertoo siitä, että kuvajainen ei ole sidottu aikaan ja paikkaan – se voi ilmestyä tulevaisuudesta ilmaisemaan identiteettinsä.

Kodinhaltijat

Boassoáhkká eli Posion naishaltija suojelee kodan peränurkkausta, jota jota kutsuttiin boassuksi eli posioksi. Nurkkaus oli perinteisesti rummun säilytyspaikka arinan ja kodan peräseinän välissä. Posion haltijan tehtävänä oli taata ruoan ja omaisuuden säilyminen.

Gieddegeažegálgu eli Kentänpään eukko on tietäjien haltija, jolta voi hakea tietoutta, neuvoja ja apua erilaisiin ongelmiin. Hänen tehtävänään oli myös valvoa ihmisten moraalia.

Vuodenpuoliskon haltijat, kansan esiäidit

Saamelaisessa mytologiassa tunnetaan dualistinen haltijapari. Toinen haltijarouva on kylmän, pimeän, pahuuden ja kuun haltija, ja toinen auringon, hyvän ja lämmön haltija. Haltijaparista on paljon kertomuksia, jotka liittyvät perimmäiseltä symboliikaltaan vuodenkiertoon ja aurinkomytologiaan.

Tarinoissa paha haltija vaihtaa oman tyttärensä hyvän haltijan pojan tilalle, mutta ajan kuluessa poika saa alkuperänsä selville ja juonii alkuperäisen äitinsä kanssa kasvattiäidin ja tyttären surmaamisen. Pahan haltijan tuhkasta syntyy monennäköisiä vahinkoeläimiä maankaramalle. Hän on myös sääskien, sammakkojen, paarmojen ja sisiliskon esiäiti. Raatokuoriainen toimii pahan haltijattaren sanansaattajana.

Áhcešeatni (Háhtežan, Syöjätär) on kylmän vuodenpuoliskon valtiatar, jonka valtakausi on syyspäiväntasauksesta kevätpäiväntasaukseen. Hän hallitsee pimeää yötä, kylmän ja pahuuden voimia sekä suojelee villipeuroja. Syöjättären valtakuntaa ovat tuntureiden, vaarojen ja laaksojen yönpuolet.

Njávešeatni (Njávežan, Naavisemo) auringon puoleisen maan, lämmön ja hyvän haltija. Hänen valtakautensa ulottuu kevätpäiväntasauksen orastavasta valosta läpi aurinkoisen kesän aina syyspäiväntasaukseen asti. Hän on elämän äiti suojellessaan pölyttäviä hyönteisiä, päiväperhosia ja kukkakärpäsiä, jotka pölyttävät hillan kukat. Hän on myös hyvien henkien ja kesyjen porojen suojelija.

Aurinkomytologian lisäksi kahteen haltijaan liitetään hirvi- ja karhumyytit, jotka ovat osa pohjoiseuraalialaisen kulttuurin vanhimpia uskomuksia. Ihmisten uskotaan polveutuvan kahdesta kantavanhemmasta: hirvestä ja karhusta. Nämä hirvi- ja karhuklaanit ovat olleet Siperian varhaisia kansoja. Áhcešeatni teki liiton karhun kanssa ja on siten karhukansan esiäiti. Njávešeatni yhtyi hirven kanssa ja on hirvikansan esiäiti. Hirvi ja karhu esiintyvät saamelaisten rumpukalvoillakin kuvaamaassa taivaallisessa metsästysdraamassa. Metsästäjäksi pukeutunut karhu ajaa hirveä edustavaa aurinkoa takaa linnunradalla. Hirvi kantaa siperialaisissa myyteissä aurinkoa sarvikruunussaan.

Vesistöjen haltijat

Áfruvvá eli merenneito on merenkävijöitä suojeleva ja myrskyistä varoittava hyväntahtoinen haltijaneito. Se tunnetaan vaan Ruijan rannikon saamelaisten parissa. Merenneito voi olla hukkuneen naisen haamu.

Rávga eli meriraukka on pelottavampi vedenhaltija. Se on hukkuneen ihmisen haamu, joka näyttäytyy iso suu ammollaan huutaen ja pitkä tukka hulmuten. Sanan etymologia juontaa norjan hukkuneet-sanaan. Rávga on levoton vainaja, joka näyttäytyy ihmisille kunnes sen sielu siunataan lepoon.

Cáhcerávga, vesiraukka (suom. myös näkki) on myös hukkuneen ihmisen haamu, mutta meriraukasta eroten sitä on pidetty fiktiivisenä olentona, jota on käytetty opettavaisissa kertomuksissa lapsien pelotteluun. Sen kerrotaan kaappaavan lapsen vedenalaiseen valtakuntaansa vangiksi, minkä vuoksi lapsen tulee varoa kaivoja, lähteitä ja muita vesiä.

Cáhkalakkis, Lähteen haltija vartioi aarretta. Se on luonteeltaan perin leikkisä olento, jonka päässä ja vatsassa on kasakaupalla hopea- ja kultarahoja. Leikin varjolla sen saattaakin saada pyydystettyä helposti, jolloin rahojen kaappaaminen omiin taskuihin käy kätevästi. Vanhat tarut opettavat, että ahne ei silti pidä olla, vaan ottaa vain muutamia kolikoita, jottei saisi ahneen kirousta ylleen.

Skáimmadas, Máddu, kalojen haltija on kalojen vanhin ja kalastuksen säätelijä. Se on kalavesien suojelija. Se on hahmoltaan sarvekas kala, jonka päästä pilkistää usein kaksi sarvea. Mádduja on useilla eri kalalajeilla; löytyy vanhin hauki, lohien kantavanhin ja vanhin siika. Kooltaan se on ihmistäkin isompi. Kalojen vanhimpia ei saanut vihastuttaa mekastamalla ja huutamalla rannalla. Lepytystoimia tehtiin tarvittaessa antamalla linnun lihaa haltijalle.

Cubbomáddu on sammakkojen vanhin ja suojelija. Sammakoiden haltija on pikkulapsen kokoinen haltija, joka asustaa vesistöissä. Sillä on peloteltu erityisesti lapsia uhaten, että cubbomáddu nousee vedestä kimppuun, jos lapsi rääkkää sammakkoa tai leikkii sammakonkudulla.

Pikkuväki ja eläinten haltijat

Lottežanáhkku eli Lintusten eukko on peukalonkokoinen luonnonhaltija. Se asustaa taivaanrannassa punaisena rantuna pilkistävässä Lintukodossa (Bárbmu). Lintukodon eukko pitää talven aikana huolta pienistä linnuista ja hyonteisistä, jotka lepäävät talvikauden yli eukon hellässä huomassa Lintukodossa.

Lottežanolbmot ja -álbmot / Állanguhkkosas olbmot ja -álbmot eli peukaloiset ja kääpiöt ovat myös aarteiden suojelijoita. Ne ovat kooltaan hyvin pieniä - peukaloiset vielä pienempiä kuin kääpiöt. Aarteiden sijaan ne voivat suojella muita arvoesineitä, arvokkaita rakennuksia tai maamerkkejä. Peukoloisten kansa asustaa Lintukodossa.

Máddu-termiin törmäsimme vesistöjen haltioiden kohdalla, jossa kyseessä oli tietyn kalalajin vanhin. Samalla nimellä nimitetään myös eläinten esiäitiä, joka suomalaisessa kansanperinteessä kulkee emuu-nimellä. Máddu suojelee kaikkia eläinlajeja. Jos ihminen vahingoittaa eläintä, ilmestyy eläinten emo hänelle rääkätyn eläimen hahmossa ja vainoaa.

Máisá on petoeläinten haltija, joka on myös tavattoman kaunis ja hekumallinen ilmestys. Se viekottelee nuoria miehiä rakastumaan itseensä. Viettelyn taustalla on katala ajatus saattaa rakkauden pökerryttämä nuorimies eroon porotokastaan, jolloin máisán suojelemat petoeläimet saavat rauhassa saalistaa poroja ravinnokseen. Haltijalta voi suojatua maarianheinällä. Máisá on petojen lisäksi liitetty pedofiliaan, sillä on ajateltu sen yllyttävän naista koskemaan seksuaalisesti poikalapseen. Vastaavasti Irstauden haltija Roahcu yllyttää miehiä seksuaaliseen väkivaltaan naisia ja tyttölapsia kohtaan.

Smiergáhttu, Bára on kotieläimiä ja erityisesti nautoja suojeleva haltija, joka tunnetaan suomeksi nimellä Para. Para puolustaa kotieläimiä ja kostaa, jos eläimiä hoidetaan huonosti.

Pahantahtoiset tai vaaralliset olennot

Gobmi eli Kummitus on yleisnimitys, jota käytetään pääasiassa kuolleen ihmisen hengestä, mutta myös muista selittämättömistä hahmoista ja ilmiöistä. Kummitus viittaa henkiolentoon, joka on jäänyt kummittelemaan kuolemansa jälkeen tähän maailmaan. Henkilö on ehkä kuollut väkivaltaisesti, katkeroitunut tai jättänyt taakseen selvittämättömiä asioita, jotka kalvavat sitä kuoleman jälkeen. Kristinuskon saapumisen jälkeen kummituksia alettiin siunata haudan lepoon heittämällä multia sitä kohti. Kummitus-termiä on kuolleiden ihmisten henkien lisäksi käytetty eläimistä tai erikoisista ilmiöistä, jotka ovat aistein havaittavissa. Ne voivat olla outoja tuntemuksia, hajuja, näkö- ja kuulohavaintoja.

Cáráhus eli Kiusanhenki heittäytyy kiusaamaan ihmisparkaa tämän nukkuessa. Vanha kansa luonnehti kiusanhenkiä ”kiusaksi sekä häpeäksi”. Jos omat lapset käyttäytyvä sopimattomaksi tuottaen kiusaa ja häpeää, on heitäkin alettu kutsua kiusanhengiksi.

Deattán, Painajainen on toinen nukkuvaa ihmistä piinaava henkiolento. Se istahtaa yöllä nukkuvan ihmisen rintakehälle eläimen hahmossa. Linnun tai muun eläimen hahmossa rinnan päällä istuva olento tuo nimensä mukaisesti painajaisia sekä ahdistusta ja unettomuutta.

Eahpáraš eli Äpärä on laajasti eri kulttuureissa tunnettu henkiolento. Se on äitinsä surmaama, usein avioliiton ulkopuolella alkunsa saanut lapsi. Lapsi on surmattu joko abortoimalla tai ennen nimenantoa vastasyntyneenä. Äpärää pidettiin ennen lasten suojelijana, mutta pääasiassa sen ilmestyminen on pelottava ja ahdistava kokemus. Se
ilmestyy joka seitsemäs vuosi tai kerran vuodessa surmapaikalleen. Äpärän voi kohdata metsässä, tunturissa, autioissa metsämökeissä tai karjatuvissa, järven tai joen joen lähellä erämaassa. Paikka on syrjäinen ja helposti miellettävissä paikaksi, jossa nainen on surmannut lapsensa salaa.

Äpärä toimi yhteisössä lapsen suojelijana. Sen ilmestyi silloin, kun jotakin lasta kohdeltiin huonosti. Yhteisön noita selvitti silloin, miksi äpärä itki ja miten vääryys saataisiin korjattua. Äpärä saatiin vaiennettua rankaisemalla väärintehnyttä ihmistä. Kristinuskon jälkeisellä kaudella äpärä on vaiennettu kastamalla se.

Gorremaš, Guoržžu eli Kortto, Koranus on saamelaisessa ja suomalaisessa perinteessä samankaltainen huonon onnen ja kateuden haltija. Kateellisen naapurin katseessa saattaa esimerkiksi Kortto mennä pyssyn piippuun, jolloin aseella ei enää osu saaliseläimeen. Kortolla on peloteltu lapsia, jotta ne eivät lähtisi luvattomille teille. Kortto on ollut pelote, jolla on pidetty myös kyläyhteisöä siistinä; ydinluita ei saa heittää maastoon, jotta kortto ei kurkkaa pahalla silmällä sisälle asuntoon ja aiheuta onnettomuuksia. Kortto on ulkoiselta olemukseltaan ruma ja likainen, jättimäisen iso haltija.

Skoarru on toinen Kateuden haltija, joka tuo mukanaan huonoa onnea. Huono tuuri voi iskeä ja viedä metsästysonnen. Skoarrun, Korton ja muiden kateuden haltijoiden pahat voimat voi kumota rakentamalla puisen seitapatsaan.

Láváráddjá, Láváráhkku on haltija, joka saattaa ilmestyä miespuolisena (Lavarukko) tai naispuolisena (Lavareukko). Sen asuinpaikkana toimii iso kivi tai pensaikko, tai yleensäkin paikka, johon pieni lapsi on voinut livahtaa piiloon. Haltijaa onkin käytetty pelotteena, jotta lapset eivät karkaisi luvattomille teille. Kurittomalta lapselta on kysytty karkaamisreissun jälkeen "Kuinka hyvin se Lavareukko sinua kestitsi?" tai "Miltäs Lavarukon saappaanvarret maistuivat?"

Skunka eli Mörkö on toinen haltija, jolla on peloteltu paljon lapsia. Se asuu uunin tai kiven takana ja vilahtelee toisinaan kissan tai koiran muodossa.

Rohttu, Rutto on mustan kissan tai rotan hahmossa näyttäytyvä haltija. Se on kuoleman kanssa yhteistyössä ja kaikkien tautien haltija. Jos Rohttu alkaa ulottaa vaikutustaan ihmisen elämään tai näkee mustan kissan, voi maagisen vastaloitsun tehdä sylkemällä kolme kertaa vasemman olkapään yli.

Ruoidná on koivun pökkelössä asuva Tautien ja Lahopuun haltija. Tämän haltijan pelossa kodin polttopuista on pidetty tarkkaa huolta. Jos sisälle on tuotu huonoksi lahonneita puita, on niiden mukana voinut vilahtaa haltija tuoden mukanaan tauteja. Haltija on pilannut ruokia tai tuonut sairauksia ihmisille.

Jiehtanas eli Jättiläinen on merenneidon tapaa Lapinmaassa skandinaavinen laina. Se on satuolennoksi mielletty hahmo, joka on ahne, paha ja tyhmä. Se on saattanut vihastuttuaan paiskoa kivenmurikoita ympäriinsä.

Vuovru on jättiläistä muistuttava iso ja paha haltija. Se on varsin vaarallinen, sillä yöaikaan se saattaa imaista rautaputkella nukkuvan ihmisen aivot tämän päästä. Tämän voi yrittää estää kodassa asuessa jättämällä kodan keskustulen äärelle vesiastian, joka tyydyttää haltijan janon. Nykyään Staaloon liitetään useat samat ominaisuudet kuin vuovruun aiemmin.

Stállu, Juovlastállu eli Staalo, Joulustaalo on tunnetuin jättiläismäisen isoista ja ahneista haltijoista, joka on yhtä aikaa vaarallinen, tyhmä ja ahne. Se liikkuu erityisesti joulun aikaan villieläinten vetämällä reellä ja suuttuessaan kaappaa mukaansa lapset, josta se valmistaa ruokaa. Lue lisää Staalosta ja katso elokuva Rare Exports ja mieti, miten erinomaisesti elokuva esittää staalomaisen hahmon yhdistettynä jouluperinteeseen.

Luhtat eli Luhtakka on Staalon vaimo ja pahan haltija, jonka käskyläisinä ja apulaisina ovat syöpäläiset, erityisesti lutikka.

 

Thuleia

Lähteet:

Ernst Manker. 1977. Kahdeksan vuodenajan kansa. Nordbok

Juha Pentikäinen: Saamelaiset - Pohjoisen kansan mytologia
Siida - Saamelaismuseo

Huom! Sivuston tekstit ja kuvat ovat tekijänoikeuslain alaisia. Ilman lupaa kopioiminen on kielletty. Lyhyitä lainauksia tehdessä on kohteliasta mainita lähteenä sivuston nimi.

-täsmähaku
 
 
 

 

     
alapalkki