ylapalkki

 

 

 

 

Staalo – Saamenmaan kutsumaton vieras

Tuli tunturista mies, jätinkokoinen ja häijy. Kuljeksi varjoissa kuin katoava kuunsirppi, keräsi lapset pataansa. Koira kannoillansa katosi, kohti suuren aavan lakeutta.

Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mutta usealla nimellä tunnetaan myös saamelaisen mytologian pelottava olento staalo. Stállu, taalo, tallo ja lihatontta ovat kaikki samaa otusta tarkoittavia sanoja. Vähäinen vaihtelu nimen kirjoitusasussa johtuu saamenkielen murteista. Lihatontalla tarkoitetaan olennon tiettyä aspektia.

Kutsuttiinpa entiteettiä millä nimellä hyvänsä – koettiin se Saamenmaassa tunkeilijana ja uhkaavana voimana. Staalo haastoi isännän puukkotappeluun tai varasti yöllä perheen lapset valmistaakseen niistä keittolounaan itselleen. Staalolla oli yleensä mukanaan koira ja oma hopeinen veitsi. Häntä luonnehdittiin ihmisen näköiseksi, kooltaan suureksi ja älyltään vähäiseksi kömpelykseksi.


Mikä Staalo on ja miten se syntyy?

Staalolla on lukuisia ilmenemismuotoja. Osaltaan tämä kertoo olennon hyvin pitkästä elinkaaresta. Varhaisemmat stállu-kertomukset kantavat aikaan, jolloin olennolle ei oltu vielä annettu edes nimeä. Se oli tunturin pelottava varjo ja väkevä uhka. Ajan saatossa staalo kasvatti lihaansa jättiläisen lihaksia, pirun sarvia ja jopa norjalaisten saamenmaasta veroa keräävien virkamiesten piirteitä. Eri ilmenemismuodot heijastavat aikakausien uskomuksia. Ihmiset suodattivat vanhaa uskomusperinnettä uusien silmälasien läpi tai yrittivät ymmärtää uusia ilmiöitä viemällä niiden piirteitä osaksi vanhempaa tarustoa.

Myös joulupukki koki staaloutumisen ja tämä joulustaalo taittoi jouluaattona matkaa reellä, jota vetivät metsäneläimet tai ajohärät. Staalon tielle ei sopinut joutua, jos mieli säilyttää terveytensä. Joulun alla saatettiin jopa korjata teiden ja polkujen ylle kaatuneita puunrankoja, jotta staalo ei vain pysähtyisi esteen vuoksi oman kodan lähistölle. Joulupukille ja staalolle yhtäläistä on myös vanhempien tapa pelotella heillä kuritonta jälkikasvuaan. Siinä missä pukki tyytyy tuomaan paketillisen risuja tuhmalle pennulle, staalo söi lapset lihoineen luineen päivineen.

Myyttisissä kertomuksissa staalo yhdistetään toisinaan kuuhun tai karhuun. Staalon yöllinen ja maaginen luonne mahdollisti sen, että tämä saattoi muuttua itsekin kuuksi joulun aikoihin. Toisinaan kerrottiin kuun olevan staalon isä. Kuu (Mánnu) on saamelaisessa kulttuurissa maskuliini.

Eteläsaamelaisten parissa Ruotsin lapissa on uskomuksia kokonaisista staaloperheistä. Näissä kertomuksissa staalon vaimo Njannja on usein vampyyrimainen hahmo. Staalon vampyyriaspekti käytti pilliä veren imemiseen uhristaan. Samalla seudulla tunnettiin myös lihaa syövä staalo eli lihatontta, joka on pohjoisemmassa Saamenmaassa harvinainen.

Lihatontta on maagisesti rakennettu staalon ilmentymä. Se on tunnettu myös Suomen lapissa hahmona, jonka noita nostatti maasta tuhoavaa tarkoitusta varten. Kertomusperinteestä riippuen lihatontta oli vainaja, elävä ruumis, savesta tai kankaasta luotu olento. Nämä tuovat mieleen etäisesti sekä zombimaiset palvelijat että juutalaisesta tarustosta peräisin olevan Golemin.

Juha Pentikäisen Saamelaiset-kirjassa karasjokilainen mies kuvaa lihatontan rakentamista 1920 luvulla:

”Uskoivat ennen, että jos mie suutun jollekin, niin mie teen savesta niin kuin ihmisen ja leikkaan sormeen haavan, niin että veri tulee ja tiputan sitä verta sen savikuvan päälle. Ja niin tekevät noituudella siihen hengen.”

Aikalaisten kertomuksissa käy ilmi, että lihatontta oli näkymätön. Sen pystyi havaitsemaan ainoastaan uhri, jonka kimppuun se oli lähetetty. Lihatontan maaginen luominen ei ollut riskitöntä. Uskottiin, että ellei olento löytänyt vuoden sisällä uhriaan – palasi se surmaamaan tekijänsä. Noita panosti henkilökohtaisen kostajan luomiseen paljon, sillä toisten uskomusten mukaan staaloon täytyi vuodattaa puolet noidan omasta hengestä, jotta se heräisi eloon. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että jos lihatontta sai surmansa, niin samalla kuoli sen tekijäkin.


Miten Staalo otettiin hengiltä?


Staalon kohtaamisen tunturissa saattoi ennakoida etäisestä vihellyksestä. Ehkäpä karhun ja staalon välille syntyneet yhtäläisyydet johtuvatkin viheltämisestä. Moni metsänkulkija on ihmetellyt viheltävää ääntä ennen kuin on törmännyt karhuun. Staalosta kertova perinne painottuu pohjoisessa Saamenmaassa lastentaruihin ja eteläisille alueille mentäessä kertomukset liittyvät enemmän lihatonttaan ja lihan tuhoamiseen. Kertomuksissa keskeisiä ovat painiottelut staalon kanssa.

Tarinoiden punainen lanka kulkee siinä, miten iso ja kömpelö staalo yrittää tappaa saamelaisen tai viedä tämän vaimon. Loppupeleissä pieni saamelainen voittaa vastustajansa älynsä avulla. Kansantaruissa ilkeä staalo on huijattu syömään ryöstämänsä naisen sijasta oma vaimonsa ja omat lapsensa. Se on saattanut ryöstää poroisännän vaimon tai tyttären myös raiskaamisaikeissa, mutta neuvokkaiden pelastustoimien jälkeen huomaakin illalla kodan nurkassa naisen vaihtuneen nuttuun puettuun pölkkyyn. Tutkijat ovat arvelleet, että taruissa heijastuisi myös Saamenmaan ankarat luonnonolosuhteet ja niiden keskellä pärjääminen sinnikkyyden ja kekseliäisyyden avulla.

Kertomukset myös neuvovat miten välttää staalon taistelumetkut. Alakynnessä ollessaan se yritti tarjota saamenmiehelle omaa pientä veistään, jotta mies voisi tappaa tämän sillä. Staalon veitseen ei kuitenkaan kannattanut tarttua, sillä staalo ei kuollut koskaan lopullisesti oman puukkonsa osumiin. Staalolla oli myös aina mukanaan koira, joka oli toisinaan näkymätön. Ellei koiraa surmannut sen jälkeen kun sen isäntä oli kuollut, ei staalo pysynyt kauan kuolleena. Staalon koira nuoli tapetun isäntänsä haavoja kunnes tämä kokosi lihansa ja nousi seitsemän kertaa vahvempana uudelleen. Onkin ajateltu, että staalon koira oli isäntänsä sielun konkreettinen ilmentymä.

Staalon hengenriistäjälle oli luvassa suuria rikkauksia ja vaurautta. Lapinmaassa kerrotaan edelleen noidista, jotka tappoivat vanhoina aikoina useamman staalon ja tulivat erittäin vauraiksi. Mutta onko staaloja enää olemassa? Näin tuumii Hukka-Salkko vuonna 1922:

”…ei niitä ole enää. Niin mie luulen, että ne on muodostuneet haltijoiksi. Maailma on kylmennyt niin paljon siitä asti, kun staallut ovat täällä eläneet. Siksi ne ovat loppuneet. Täällä vielä on mäntyliekoja ja honkaliekoja vähä missäkin. Mutta nyt ei kasva honkaa ei mäntyä, kun maailma on kylmentynyt.”

Lue myös:
Saamelaiset haltijat ja henkiolennot

Thuleia

Lähteet:

Ernst Manker. 1977. Kahdeksan vuodenajan kansa. Nordbok
http://www.samitour.no/
Juha Pentikäinen. 1995. Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia. SKS

Juttu on julkaistu alunperin Pakanaverkko ry:n Vox Paganorum -lehdessä 4/2006

Huom! Sivuston tekstit ja kuvat ovat tekijänoikeuslain alaisia. Ilman lupaa kopioiminen on kielletty. Lyhyitä lainauksia tehdessä on kohteliasta mainita lähteenä sivuston nimi.

-täsmähaku
 
 
 

 

     
alapalkki